Joskus mä uskon voivani olla onnellinen ja sitten unohdan

Tein pari päivää sitte päätöksen, jota kadun jo nyt syvästi. Mä aion syödä joka vitun päivä tästä lähtien 1200 kaloria tai vähän yli sen. Oksettavaa, päädyn vaan ahmimaan, koska on lupa syödä enemmän. Ihan niinku en ahmis muutenkin.
MÄ VIHAAN AHMIMISTA. Se on niin perseestä kun voi olla, eka pari päivää menee syömisten kannalta hyvin ja sit boom - ruokaaruokaaruokaaruokaa. Se edistyminen on menny hukkaan ja hävettää ihan tajuttomasti. Miten muhun mahtuu näin paljon ruokaa? Miten ja miksi, miksen vaan voi syödä ihan niinku kaikki muutkin?

Haluutteko kuulla salaisuuden? Kolmas karkkipussi tänään menossa. Ei, neljäs. Grammoina näistä tulee jotain kuutisensataa. Mä itken, koska syön. Ja syön silti, samalla kun tukahtuneet kyyneleet tippuu. Ne kyyneleet, joille en muuten löydä tarpeeksi syytä.
Nytkin vaan ahdan karkkia naamaan, vaik kyllä se ääni mun päässä huutaa, että tää on väärin. Mutkun tuntuu pahalle, ei oo muuta keinoa purkaa sitä pahaa oloa ku syöminen. Ei mulla oo mitään pakokeinoja. Vähän aikaa kirjottaminen ja lukeminen auttokin, mutta sekin oli väliaikasta. Nyt oon taas kerran tyhjän päällä, ja vihaan itteeni, koska jos pitäis valita ahmimisen ja näännyttämisen väliltä, valitsisin kyl jälkimmäisen. Mut en oo koskaan tarpeeks vahva, päädyn aina siihen ahmimiseen, aina.

En enää jaksais nähä kavereitakaa. Toisaalta tuntuu ihanalle, kun joku niistä soittaa tai tekstaa - toisaalta ahdistaa, koska nehän vois vaikka haluta hengaa mun kanssa. Miks ne haluis, haluaa, mitäikinä? Ja sitten, kun kysyn, ei niillä oo vastauksia. Ne ei pysty sanomaan, ja niin mä mietin asiaa päässäni uudestaan ja uudestaan. Enkä vaan voi hyväksyä sitä tosiasiaa, ettei siihen ehkä ole mitään syytä. Ne on mun kavereita, mä oon niiden. Vaikka aina jollain on joku viis kertaa tärkeämpi, ja sit mä en enää riitä. En niille enkä itselleni.

Emt onko tää jo ollu, mut voi asdfgfdsd kuin täydellinen voi nainen olla. I wanna be that bitch! T_T

Tänään äiti kävi vissiin viidessä kaupassa, koska mä oon jumis himassa ja halusin just yhtiä tiettyjä karkkeja. Ja se ei löytäny niitä yhdestäkään, niiden valmistus on kai lopetettu. No, viimesessä kaupassa se päätti soittaa mulle, ja miten mä käyttäydyin? Sain itkukohtauksen, koska en osannut päättää, mitä karkkeja mä sitten haluisin. Ja koska äiti oli oikeesti vaivautunu mun takia käymään monessa eri kaupassa. MUN TAKIA, miksi se teki niin? Oon vitun kiittämätön paska lapsi, joka vaan aiheuttaa ongelmia kaikille, ja silti äiti aina tekee kaikkea mun hyväksi. En ansaitsis sitä ja se sattuu, koska jos en kerran ansaitse sitä, en osaa olla tarpeeks kiitollinen. Kiitollinen jossain määrin, joo, mutten tarpeeks. Koska en ansaitsis mitään, mitä se tekee mun puolesta. Mä vaan aina pyydän rahaa ja ajattelen ilkeitä asioita ja valehtelen. Ja teen just päinvastasesti ku mitä lupaan.

Ja pelkään vaan ihan tajuttomasti lihovani takasin alotuspainoon, yli siitä. Jos tunnen itteni näin rumaks nyt, miten voisin ikinä elää siinä? Ja tiiän tasan tarkkaan, etten pystyis laihduttaan näitä ensimmäisiä kahtakymmentä kiloa uusiks. En pääse edes näistä tulevista kahdestakymmenestä, koska en jaksa harrastaa liikuntaa. Enkä kontrolloida syömistä tarpeeks, vaik se onkin mielessä melkein koko ajan.

Unohtakaa se asenteenmuutos ja unohtakaa mut, jos koette sen paremmaks vaihtoehdoks. Jättäkää ulkopuolelle ja huomiotta. Mä en osaa vieläkään sanoa ei, koska eihän kukaan sitten enää koskaan kysy mihinkään, jos kieltäydyn. Joten ehkä mua ei pitäis edes kysyä mihinkään. Haluun, että kysytään ja sitten toisaalta pelkään mennä, pelkään lähtee kotoa ja pelkään, että jotain pahaa kumminki tapahtuu. Että riitaannun jonkun kanssa, että joudun tekeen jonku ihan yksinkertasenkii päätöksen. Pelkään taaskin kaikkea ja sitten taas en mitään. Pelkään elämää ja kuolemaa, pelkään olla. Olla onnellinen, olla surullinen. Ja syömistä, ruokaa yleensäkin. Kaikkea.