Oliskin, koska oon huomannu, että se on hyvä vaan pitää jatkuvasti päällimmäisenä ajatuksena, ettei tunnu miltään. Ei itketä - toisaalta, miks itkettäiskään? Mutta sitten ei tuu mitään oikeaa iloakaan eikä jaksa kiinnostaa. Eikä jaksa, ihan sama. Mutta sitten on ainakin mahdollisuus laihtua, joka vie pikkuhiljaa onnellisuuteen. Ei sittenkään ruokakuvia.
Niin, joo siis mä päätin, että meen ravintoterapeutille. Tai no meen ja meen, pyydän et terveydenhoitaja elokuussa antaa mulle lähetteen sinne. Taino en ees tiedä. En ehkä ansaitse sitä, jos tuhlaan vaan muiden aikaa, joku vois oikeesti tarvitakin sitä. Mut meinasin, että vien mun ruokapäiväkirjan sille ja keskustelen, miten vois parantaa. Mitä turhia, en oo valmis kertomaan sille mistään muista ruokavammailuista joita ei kai edes ole olemassa. Katotaan nyt, että miltä sitten tuntuu. Tai ehkä kysyn neuvoja painon ylläpitämiseen (ihankun en muka osais sitä itekkin). Mielenkiintosta ois vaan kuulla ammattilaisen mielipide kalorirajoista ynnä muista.
Haluun tietää, että syönkö oikeesti liikaa (syön). Kukaan ei koskaan suostu kertomaan mulle. Eli ilmeisesti syön vitusti liikaa, koska sillon kun olin 20kg painavampi, valitin aina kuin läski oon. Ja sit kaikki oli vaan hiljaa ja katteli kiusaantuneesti muualle. Nykyään ton ruoan kaa on sama, ne ei vastaa mitään. Miksi ne ei vaan suoraan sano, että mun pitää vähentää kaloreita? Jotain 1101kcal tänään.
Oon kyllästyny tähän epätietoisuuden tunteeseen. Koska mun ei pitäis olla epätietoinen, mä tiedän kyllä. Tai siis se on niin varmaa, että pitäis tietää. Mutten suostu uskomaan, ja toisaalta toivon, että mun tietoni on totuus. Koska pelkään, etten jaksa taaskaan panostaa. Ihmissuhteet, minkälaiset tahansa ja kenen kanssa tahansa, on väsyttäviä. Ehkä mut pitäis lukita pois, niin kukaan ei suuttuis tai loukkaantuis, kun en jaksa pitää yhteyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti