Don't tell me 'cause it hurts

Ei masenna, ei oo masentanu varmaan kahteen viikkoon. Sen sijaan ei oikeestaan tunnu miltään, ei iloselta mut ei sit surulliseltakaan. Tyhjältä, mut sit ei kuitenkaa tyhjältä. Aina kun tekee kivoja asioita, tuntuu vähän aikaa hyvältä. Sit taas tyhjenee melkein heti, kun jää yksin. Kun se huuma häviää.

Oon ollu kiltisti melkein kaks viikkoa, syöny karkkia tasan kerran ja tasan yhden kappaleen. Ajantaju häviää ja aika menee liian nopeesti enkä saa mistään otetta. Enkä saa mitään tekstiä aikaiseksi vaikka niin halusin koko illan postata ja olin NIIIN täpinöissä. Tosi yllättävää taas.

Oikeestaan mä vaan jumitan paikallani, mietin, että pitäis tehdä kaikkien asioiden eteen jotain, mutta ei sittenkään. Koska en jaksa ja kaikki menee huonosti kumminkin. Tein taas yhden tyhmän virheen, asian jota ei olis pitänyt tehdä. Mutta niin aina pitää kai sit ajatella, että kun sydän sanoo niin ja näin, niin sillä tavalla sitten tehdään. Ei olis varmaan pitänyt. Ois pitänyt vaan haihtua.

Sen mä haluaisin tehdä. Haihtua, kadota, leijailla ja olla painoton. En oo käyny vaa'alla öh.. Liian pitkään aikaan. Varmaan puoleentoist viikkoon. Koska en uskalla. En pysty siihen, pelottaa - painan ehkä 10392kg vaik oon pysyny kalorirajoissa. Ja oon liikkunutkin, shoppaillu ja käyny salilla ja reisivatsapakarajutussa. Sh'bamissa oli eilen kuuma ohjaaja ja en pystyny keskittymään. Vitun naiset saatana. Hiki tuli silti ja kerrankin hymyilytti. Mahtavaa.

Viikonlopun ostoslista, oksentakaa mun päälle, jos siltä tuntuu:

- patonkia, sipsejä, dippiä, kermaviiliä, karkkia, pizzaa, spagettia ja carbonara -kastiketta, keksejä, unelmatorttua, limsaa
- jäätelöpaketti (TÄRKEIN)

Näin siinä suunnilleen luki. Toivotaan, etten toteuta, mutkun oon yksin kotona ja kukaan ei häiritse ja voin vaan syödä. Vaik ei ees tee mieli. Muttakun, ruoka on ainut joka tulee aina pysymään eikä jätä, vaikka mikä ois. Ja joka osaa lohduttaa. Ja eihän tää tuu toteutuun, jos äiti ja sen mies ei oo lähössä minnekään. Sitten jään vaan jäätään yksin kotiin ja unelmoin noista. Vaikka en ees tykkää. Mutkun en osaa vastustaa, kerrankun sen saa päähänsä niin se ei sieltä sitten lähde muutenkun toteuttamalla.

MIKSIMIKSIMIKSI. Miksei mulla voi olla kauniit sirot ranteet. Ne on kuulemma kapeet. Älkää jaksako valehdella mulle, en osaa uskoa noita sanoja kumminkaan. Muttakun haluun, että ne on kunnolla kapeet. Vähän luisevahkot. Ranneluun pallo vaan sattuu olemaan ihan vitun kaunis. LUISEVAT.

 Kunpa mä osaisin itkeä niin saisin purettua jotain niihin kyyneliin. En mä enää osaa, on uus ihansama -asenne ja en oo varma, että tykkäänkö tästä. Voivoi.

Suunnilleen kaikki kaverit löytää sen ihmisen samaan aikaan. Ei tee hyvää mun mielenterveydelle. Oon kateellinen, ja hävettää myöntää se. Kumminkin oon onnellinen niiden puolesta. Hävettää sekin, että mulle kerrottiin suunnilleen ensimmäisenä ja sitten saan kohtauksen ja sanon näin:

"-- Mut kumminki jään yksin, yksinäisyys pelottaa kun oon aina yksin vaik en konkreettisest oiskaa mut silti, ei oo ketää. Miksei kukaa rakasta mua, mikä vittu mus on vikana?"