Tahtoisin vaan muuttua

On niin monta ongelmaa.
Ensimmäinen viikonloppu selvinpäin varmaan kolmeen kuukauteen. Pelottaa, että jotain tapahtuu, ja sitten tää menee kumminkin pieleen.
Alkoholi on ongelma, lääkkeet on ongelma, se kolmaskin jollain tavalla. Tai siis lähinnä se, että selvinpäin oleminen on näin ahdistavaa.
Tuolla kaapissa ois viinapullo, mutten mä voi sortua.
En voi, en halua jatkaa tällä tiellä, jolle oon joutunut.

Kaikki menee pieleen, asiat ei tunnu miltään. Syön niin paljon, että sattuu fyysisestikin jo. Pitäsi alkaa syömään niinkuin joskus loppukeväästä, säännöllisesti vähintään neljä kertaa päivässä.
Puuroa, kasviksia, paljon maitorahkaa, ruisleipää, kanakeittoa, salaattia, kaikkea oikeaa ruokaa. Hyvää ruokaa. Ei sellaisia sairaalloisen pieniä tai suuria määriä.
Kultapieni, oo kiltti ja pysty tähän.

LOPETA SE VITUN AHMIMINEN LOPETALOPETALOPETALOPETA rakas jooko.

Juon liian vähän vettä. Kaksi (ja puol) litraa päivässä ois sopiva, mutta en koskaan muista/jaksa/saa aikaiseksi tehdä asialle mitään. Vitun luuseriolo tästä kaikesta.
Mutta huomenna mä pystyn.
Huomenna kaadan kurkusta alas vähintään kaks litraa vettä, syön oikeaa ruokaa, teen koulutehtäviä.

Vois mennä siivoomaan, mun selvinpäinolemisviikonloppu tais just mennä vituiks.
Ainakin se on noista kolmesta vähiten paha.
Kaikki, mikä tappaa ahdistuksen ja ikävän, kelpaa. Mulla on ikävä.
Kuolen.

Aamu

Taas yksi niistä

Ne jatkuvat ikuisuuteen

Pimeys valtaa

Imaisten kokonaan mukaansa

Kirkas valo

Kaiken sen keskellä

Loisto

Uupumus

Nöyrtyminen

Taas yksi niistä

Don't have a slightest idea how I'm feelin' 'bout shit

Kaikki on kamalan turhaa. Mulla on sietämätön ikävä yhtä ihmistä.

Sitä tuskin kiinnostaa tippaakaan. Ja miksi kiinnostaisikaan?

Ei mun ainoa ahdistuksenaihe ole se ihminen, ei tietenkään. En mä nyt ihan niin säälittävä ole. Se vaan on se suurin ahdistusta aiheuttava asia. 

Olin viime viikolla amiksessa kaks tuntia, good fucking game.

Ei jaksaisi, eikä toisaalta kiinnostaisikaan, tehdä mitään. Keskityn kouluun joka tapauksessa aika täysillä.
Ja katon Lostia uusiksi. Keskittyminen ei kyllä riitä mihinkään, että puolet jaksosta menee siihen, ettei tajua mitään, koska on unohtunut tuijottamaan näyttöä mitään ajattelematta.

Kaks vuotta ja sit Hollanti kutsuu. Vittu jee.
Pelottaa vaan, etten saa opiskeluja hoidettua kunnolla, että saan huonoja numeroita, aiheutan lisää pettymyksiä, en pääse elämässä mihinkään, satutan lisää, jään koukkuun lääkkeisiin ja kuolen sydänkohtaukseen, koska ahdistus.
HELPHELPAPUAHILFEJOTAIN

Perjantaina sain diapamit. Pää ei toimi kunnolla. 

Miksi sen häpeäntunteen on pakko olla niin vahva? En yksinkertaisesti uskalla,
tai edes kehtaa. Vaikka mä kuinka haluaisin. Tuu takas, haluun olla osa sun elämää.

Dissosiaatio, ahdistus

"Sä taidat olla vähän masentunut"

"Oot niin kaunis"

"Sulla on kivat tissit ja tosi hyvä kroppa!!"

"Oot normaalikokonen, et tosiaakaan oo läski"

Valheita, totuutta

Turhuus

Humala ja korkeus

Yksinäisyys, kaipaus
Pelko

"You said that you forgive me."

You know I'd do anything for ya

"BLACK, BLACK, BLACK AND BLUE, BEAT ME 'TIL I'M NUMB"

It was us against the world

Söin eilen kaksi viipaletta aamupalajuustoa ja kupillisen spagettia jauhelihakastikkeen (puolikas pieni kuppi spagettia, loput eli noin neljä ruokalusikallista sitten sitä kastiketta) kanssa.

Yhh, ja join vähän yli puoli pulloa viiniä ja kultalonkeron. 2,5l vettä/teetä.

Aamupaino ei ollut liikkunut mihinkään (edes ylös!!), vaikka sekosin tiistai-iltana. Thank god.

Nyt yritän hyvittää noita alkoholin kaloreita ja paastoilla jonkun aikaa. Ehkä. Kyllä mä jotain syön. Jossain vaiheessa.

Sattuu, muttei kumminkaan. Huomasin n. kuukauden takaisiin kuviin aika jäätävän muutoksen, kun tänään aamulla selailin mun puhelimesta kuvia. 

Laihdunko mä oikeasti?

Moijmoij maha. (((:(:(:

Tottakai asento on ihan erilainen, mutta jopa mä nään eroa. Hyi.

Ja pahoittelut, että käytän taas tota samaa kuvaa, ugh.

Vittu

Uskalsin. Kolme kuppia sipsejä, kuus palaa suklaata. Sattuu vitusti mahaan ja näytän siltä, että oon viimesilläni raskaana. 

Ja tottakai mä käännyn nesteenpoistajien puoleen tässä tilanteessa. Ihan hyvä idea viisinkertaistaa päiväannos yhdellä kertaa. Pelottaa, että oon huomenna ihan jäätävän turvoksissa. Apua.

En haluu, että aamupaino on yhtään korkeemmalla ku tänään. 

Ois pitäny tietää, että tässä käy näin.

MUSTA TULEE LAIHA

BMI 21,0 tänään aamulla. Okei, painan 58,9kg. Yhdeksän kiloa pois, ja voin hengähtää hetkeksi. Kaksitoista, ja olen riittävän laiha. Ei se ole edes paha tavoite.
Syömishäröily on omalla sairaalla tavallaan tosi miellyttävää, kun sen tekee kunnolla.
Ei tule yksinäinen olo - ainahan mulla on mun härö ja ollaan yhdessä onnellisia, kunhan mä tottelen.

Oon syönyt tänään Skyr-rahkan, makuna vanilja-suklaajoku (yhh, ällömakeaa, mut oli aika hyvää silti). Siinä oli 124kcal, ja oon vitun ylpee itestäni, koska oon kuluttanut normaalin aineenvaihdunnan (joka on varmasti sitten istuessakin ~1500kcal päivässä) lisäksi 317kcal. En jää miinuksille, koska aattelin vielä syödä kolme pientä jauhelihapihviä (hyihyihyihyi yhteensä varmaan 250kcal, kaduttaa jo etukäteen) ja pakasteporkkanoita (vaikka 100g, eli 23kcal). Ne makaroonit, jotka keitin eilen, voin joko heittää pois tai syödä, en oo päättänyt vielä. Äiti on ysiin asti pois kotoa, mahtavaa.
Sitten ehkä jopa kupillisen sipsejä tai keksin tai pari palaa suklaata.
Ei ees tee mieli ahmia, koska oon niin motivoitunut.

"Normaalit ihmiset" on kivoja, kun suurin osa niistä ei ymmärrä energiamääristä mitään. Voi syödä kasviksia ison annoksen, eikä kukaan tajua sen olevan millään tavalla väärin. Eihän se olekaan, mutta onhan tää nyt vähän kyseenalainen tapa laihtua terveyden kannalta.
Sellasta se on.

MULLA ON NIIN VITUN HYVÄ OLLA UNF<3

#laihdutusonelämä #ifeellikeafuckingproana #mikähänvitunanavitunläski

----
Ja nyt, kun söin, ei olekaan ihan niin hyvä olo, fml. Kaduttaa ja ahmituttaa, tekee mieli sipsejä ja karkkia ja kaikkea. En mä ehkä uskalla.
Toivottavasti en.

Haluun vaan pois

Olisinpa mä vaan laiha. London Fashion Week on meneillään ja saan vitusti inspiraatiota kaikesta, mutta ihan turhaan. Ostan jotkut kivat housut, ja sitten kotona näytän niissä ihan makkaralta, jonka kuori on liian tiukka.

Ostan täydellisen paidan/topin, pääsen taas kotiin, ja sitten se roikkuu päällä eikä istu mistään kohtaa.

Kaikki on niin turhauttavaa.

Makaan sängyssä, kello on kohta 11.30, en pääse ylös. En nää enää mitään syytä nousta täältä, itkisin, jos pystyisin. Silmiä polttaa, mut kyyneleet pysyy poissa.

Menin nukkumaan nälkäisenä, heräsin samalla tavalla. Teksti tökkii, mut mä tarvitsen "jonkun, jolle puhua".

Nukun alasti, nään mun rinnat ja kuin ne roikkuu sivuille, kun makaan.

Voiko tällaisen asian takia haluta kuolla?

Arvatkaa oonko liian painava itelleni vai liian painava itelleni

Tulin vaa ilmottamaan, että pääsin turvaan, mutta ei tää oo tarpeeksi. Ehkä viiden kilon päästä.
Mulla on ehkäisyneuvola 11.40 ja en pysty tekemään muutaku itkemään.

Mun paino alkaa vitosella ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja silti mä näytän tältä.
APUA.

Laatu 11/10. <6969

Oho

Joo. Mä oon laihtunu parissa viikossa pari kiloa. Ei välttämättä mikään ihme, kun miettii tarkemmin. Syön yhden tai pari kertaa päivässä ja ruoka ei tunnu eikä oikeastaan kunnolla maistu miltään.
700 grammaa ja olen turvassa. Ei tätä voi nyt lopettaa.
Sitäpaitsi sattuu koko ajan, en kestä, miksimiksimiksi.

omfg jooko. ;_;

Tää tuntuu sinänsä niin oikealta, näännyttäminen. Jotenkin mulla on päässä sellainen "starve for salvation" -ajatus ja valehtelen itselleni taidokkaasti niinkuin aina --> jatkan tätä.
Mun on pakko jatkaa tätä niin kauan, kunnes tilanne joko paranee tai ruokavamma menee niin pahaksi, että.
Että.
Tiedätte kyllä, eikä ketään haittaa.

Tästä kuvasta tulee sellainen syksyinen olo. Ei edes pahalla tavalla.
En osaa selittää. Fuck, mä oon ihan oikeasti fucked up tällä hetkellä.

Tuntuu siltä, että oon jossain mun omassa maailmassa ja muut (kaverit, perhe, yms.) elää niiden normaalia arkea ja että oon kuolemansairas, enkä saa koskaan enää mistään otetta. Oon ihan sekasin, nukahtaminen on vaikeaa, heräilen aamulla ennenkuin tarvitsisi (ja luultavasti yölläkin huomaamatta), väsyttää ja on nälkä.
Nälkä tuntuu hyvältä, joten noi muut voi ignoorata, ja sitäpaitsi nekin tuntuu jollain tavalta oikealta.

Mä en ansaitse ruokaa, ja tää on oikein mulle. Oma vitun syy.
Vitun huora.

Vihaan sinua, ihminen

Miettikää, kuinka julmaa. Mun henkilökohtainen maailma kaatuu yhdessä yössä, ja se ei vaikuta asiaan liittymättömiin ihmisiin millään tavalla - ne jatkaa teeskentelyä ihan yhtä mukatyytyväisinä kuin aina aiemminkin.

Mä olen vaan pettynyt itseeni. En tiedä, miten pitää suhtautua omaan tyhmyyteen ja impulsiivisiin päätöksiin, joita tekee, kun ei ole oikeastaan "oma itsensä". Pahinta on, että tää on ihan mun omaa syytä.

Ei tunnu miltään. Juuri, kun mun elämä oli alkanut vähän tasaantua ja olin asettumassa aloilleni. Mun pitäisi pyytää kahdelta ihmiseltä anteeksi, mutta mä en osaa.

Voi vitun idiootti.

#selfhate #eivittu #miksi

Syksy

Musta tuntuu, että ei kestä kauaa, ennenkuin relapsaan oikein kunnolla. Mä en halua syödä, tai en halua haluta. Teen tän itselleni vahingossa.
Näin käy aina syksyisin. Antakaa anteeksi.

Ja sitten, jos en relapsaa, niin tunnen itseni luuseriksi, koska en tavoitellut mun todellista ainoaa pitkäkestoista "unelmaa". Sinänsä aika surullista.

Mutta enhän mä voi, enhän?

Not tormented, daily defeated by you

Tuntuu aika epätodelliselta. Hyvällä tavalla. Mä kirjoitan kirjaa ja oon tosissani tän jutun kanssa ensimmäistä kertaa ikinä. Ja jotenkin vaan tosi vahva olo. Mä pääsen vihdoinkin yli tietyistä asioista, koska tajuan, miten paljon ne on vahingoittaneet mua. Tai ihmisistä oikeastaan.

Syöminen menee suhteellisen perseelleen, koska en jaksa syödä aamulla - leipä kyllästyttää, puuro kyllästyttää, munakas kyllästyttää. Oikeastaan kaikki ruoka kyllästyttää. Ruokahalu on aika heikoilla.
Voihan se olla, että johtuu vaan näistä helteistä ja siitä, että tupakoin taas. Ugh.

Ens torstaina alkaa koulu. Ei oikeastaan ees pelota, haluun vaan opiskella ja parantaa numeroita ja päästä pois tästä paikasta. Ei se oo ainoa motivaatio, koska keksin, että voisin oikeasti haluta mennä yliopistoon ja valita pääaineeksi kirjallisuuden ja eihius, tavallaan oon tosi innoissani tästä ajatuksesta, mutten kumminkaan sellaisella mulle tyypillisellä kolme päivää kestävällä tavalla. Toisaalta en oo kyllä varma, että onko se pääainejuttu vaan amerikkalaisissa yliopistoissa. Ei jaksa ottaa selvää.
Elämänhalu on korkealla, joten ois tosi kiva saada ruokahalu takaisin ja oikeasti lopettaa tupakointi. Toisaalta tupakalla ravaaminen auttaa kirjoittamiseen, ajatukset selvenee ja saa jotain jopa ulos. Yritän kirjottaa mahdollisimman paljon, että saan tän typerän lukon pois ja pääsen asiaan. Ja sit asioita tapahtuu ja elämänhalu pysyy korkealla.

Enkä enää esitä tyhmää, pääsen siitäkin tavasta eroon. Tää teksti tökkii tosi pahasti, mutta ehkä sen voi antaa anteeksi, koska tarkoitus oli vaan saada ajatuksia ulos päästä ja muistiin. Helpottaa.
Helpottaa niin paljon, että vois melkein itkeä, ah.

Musta tulee jotain

Ärsytän itseäni. Mä en saa oikein koskaan mitään aikaisiksi, en ikinä. Aloitan siivoamisen, innostun siitä, löydän jonkun ah-niin-tarpeellisen tavaran ja sitten unohdun tunneiksi tutkimaan mun työpöydän laatikoiden sisältöä. Mulla on niin paljon tavaraa, että se pursuaa korvista ja nenästä ja ikkunoista ulos. Varastoin vaatteita sitä kaunista päivää varten, kun jaksan oikeasti ruveta miettimään mun outfittejä kunnolla.
Mulla on varmaan tuhat novellia, jotka on lopettamista vaille valmiita. Haluan vaan kirjoittaa, muttakun siitä on tullut jotenkin vaikeaa. Tai no, tällä hetkellä tää tulee aika luonnostaan.
En uskalla aloittaa mitään isompaa projektia kirjoittamisen suhteen ja tosissani paneutua siihen. Pelottaa liikaa, enkä mä edes tiedä, miksi. Epäonnistuminen ehkä?

Haluan taas sellaisen break free -kokemuksen. Oon tosi lukossa, vaikka mulla menee oikeasti suhteellisen hyvin. Se kaikki negatiivinen energia on jossain tosi syvällä piilossa. Välillä vaan käy niin, että se purkautuu ja jään sen alle.
Eilen meinasin kuolla vitutukseen. Mua vituttaa liian usein ja pää räjähtää ja argh. Kirjoittaminen näköjään jopa auttaa, mutten saa aloitettua enkä lopetettua, niin tilaisuus jää turhan usein käyttämättä.

Tavallaan ois kiva, että koulu alkais. Olis kunnollinen rytmi, ei menis syöminen tällaseks ihme pelleilyks ja saisin ehkä jopa nukuttuukin kunnolla - as if, sithän mä nukkuisin vielä huonommin. Toisaalta oon jotenkin innoissani, koska mul on kerrankii suunnitelma opiskelujen suhteen. Tai ei välttämättä suunnitelma, mut sellainen päänsisäinen luonnos. Mä käyn toisen asteen opinnot loppuun mahdollisimman nopeesti, ja sitten lähden yliopistoon joko Helsinkiin tai ulkomaille. Tuskin mulla on silloinkaan mitään hajua siitä, mitä haluan tehdä, mutta ehkei kannata stressata vielä. Antaa asioiden mielummin mennä omalla painollaan.
Tekee mieli kirjoittaa yhdestä ihmisestä, mutkun ei. Hyi ällösöpöä ja en osaa, enkä saa sitä ajatusta muutenkaan soljuuntumaan tähän tekstiin.
Joku muu kerta sitten. Jos vaikka saisin heräteltyä blogia henkiin tai jotain.

Mä tahdon perustaa jonkun lifestyle-blogin ja postata sinne outfittejä ja festarijuttuja sun muuta. Ja opiskella kieliä. Opiskella ja kirjoittaa, elää, kaikkea. Ottaa nännilävärin ja ainakin nyt aluksi muutaman tatuoinnin. En tuhlata elämääni pelkäämiseen ja jatkuvaan arpomiseen.

Pakko unohtaa

Tekee mieli kirjoittaa pitkästä aikaa. Neljäs kerta tänä vuonna? Onpa musta tullut saamaton. Toisaalta ei ole ollut sanoja, vaikka ajatuksia senkin edestä. Menee tavallaan hyvin ja tavallaan niin huonosti, että tukehdun.
Mä päätin parantua, ja tää on vaikein asia, jonka oon ikinä tehnyt. Tai vaikein asia, jota oon vieläkin tekemässä. Oikeastaan toisiksi vaikein, mutta se toinen on niin.. en joko osaa tai halua selittää ja hävettää.

Mä oon vihdoin tajunnut, että terveellinen syöminen ja säännöllinen liikunnan harrastaminen voivat olla ihan vaan elämäntapa, ei mikään tyhmä "teen näin niin kauan, kunnes painan 20kg vähemmän ja sitten en syö enää koskaan". Tekee koko ajan mieli skippailla aterioita ja niin mä teenkin. Vittusaatana, meni pari kuukautta ruokarytmin kanssa tosi hyvin. Parantumista ei mun mielestä pitäisi millään tavalla suorittaa, pitäisi syödä vaikka levy suklaata ja paketti jäätelöä päivässä, jos siltä tuntuu. Ilman syyllisyydentunteita ja pakonomaista näännyttämistä ja liikuntaa korvaavana toimena sen jälkeen. Mutta mä en osaa. Kävin pari kertaa ravintoterapeutilla, mutta sitten skippasin kerran ja ei se oo kyselly perään. Sinänsä vähän surullista, kun siihen aikaan mun päivän liikunta tosiaan oli sen 4,5h. Aika sairasta.

Oon syönyt nyt yli viikon ihan vitun epäterveellisesti. Ahdistaa ja tuntuu, etten saa henkeä. Oon tosi turvoksissa ja muutenkin kehonkuva on mitä on. Mä tiedän, että treenien skippaaminen on pahasta, koska tulee syyllisyydentunne, muttakun se on sairas tunne. Ei sellainen, joka terveille ihmisille tulee, vaan sellainen paniikinomainen ja kaiken muun järkevän ajattelun nielaiseva.
Ja oon polttanut kolmen päivän sisään kolme tupakkaa. Mä haluan lopettaa, mä haluan paremman hengityskyvyn, että voin juosta kunnolla. Mutta totuus on, että en mä oikeasti halua lopettaa. Mä pystyisin siihen, mutten halua tehdä sitä. Silti jostain syystä yritän, mutta en vaan tiedä, että onko tää sellainen "oon polttamatta kuukauden ja sit saan alottaa uudestaan jeejee".

Poistin täst maailman ahdistavimman avautumisen yhest ihmisest, ugh.

And while the answers often seem so clear

Tuntuu, että mä kuolen.

Tällä hetkellä en saa kontaktia kehenkään, ihmiset on kamalan kaukaisia ja en saa mistään kiinni. Pelottaa niin vitusti. En halua mennä kouluun, koska meillä on liikuntaa.
Liikuntatunteihin liittyy sellainen häpeä, joka saa kuristumistunteen aikaan, päässä hakkaa ja ahdistaa enemmän kuin suurin osa muusta elämästä yhteensä. Koska mä vaan häpeän sitä, kuinka lihava, ällöttävä, löllyvä mä olen. Sitä, kuinka en ole sulava ja epäkömpelö, vaan olen yhäkin kuin joku virtahepo luistimissa jäällä. Ja ne kaikki muut sentään yrittää, mutta mä en enää pysty. Se on nyt aika lailla ohi, koska kun mun täytyy olla mun eksän (jota kohtaan mulla on ihan liian vahvoja tunteita) ja mun ihastuksentapaisen kanssa samassa tilassa, en voi selvinpäin tehdä mitään liikunnallista. En vain PYSTY.

Joka päivä se on mun luona, vieläkin, vaikka yritän tunkea sen pois. Mä tiedän olevani ruma, mä olen varma siitä. Muut on niin puhtaita, niin raikkaita ja kelpaavia. Mä en tule puhtaaksi, vaikka peseytyisin kolmesti päivässä erittäin huolellisesti (kokeiltu on). Mikä helvetti mussa on vikana?
Mä tiedän, että en tule kelpaamaan kellekään ensinnäkään mun ulkonäön takia. Vaikutan varmaan yleisesti irl tosi pinnalliselta ämmältä, mutta voinko mä sille oikein mitään? En, en voi. Mä vaan tarvisin läheisyyttä, en sellaista seksuaalista typerää ja turhaa, vaan sellaista.. Oikeaa. Tuntuu niin heikolta myöntää.
Mä en saa läheisyyttä, koska en ole tarpeeksi esteettisesti miellyttävä, en sopusuhtainen enkä edes seksikäs.
En mä halua olla se henkisesti heikko luuseri, joka pystyy vain asioihin, jotka ei tapa ahdistuksella. Se, joka "haluaa tehdä omat säännöt". HAISTA VITTU.

Mä haluaisin olla perusnätti, en yhtään edes vaikka sitten erikoisen näköinen. Sellainen tyhjä kangas, josta voisi meikillä tehdä erikoisen näköisen. Silloin ei tarvis käyttää meikkiä rumuuden peittämiseen, vois taiteilla ihan rauhassa, kun ei ois huolta siitä... rumuudesta. Mä oon niin saatanan ruma.
Ja liian pitkä, koska kaikki meidän luokalta ja suurin osa mun naispuolisista kavereista on mua ainakin muutaman sentin lyhyempiä. Tulee niin iso olo ja pää hajoo.

Mä näytän sivuiltapäin varsinkin niin saatanan... en ees löydä sille sanaa. Nään mun naaman sielun silmin siitä kuvakulmasta, ja tekee mieli oksentaa. Ei syömisvammaisella tavalla, vaan sen takia, että kuvottaa niin pahasti.

Ja mä yritin väsyttävän paljon saada jotain henkisesti ulos, eikä mitään silti tule. Miksen mä vaan osaa.
Apua.
Apua.


AUTTAKAA NYT JOKU.
Ei kukaan koskaan auta ja mä kuolen. Mä oon varma, että kuolen tähän ahdistukseen.
Mulla on niin vitun paha olla joka päivä. Jossain pinnan alla. Mikään ei auta.
Millään ei ole väliä, koska mä varmasti kuolen kuitenkin.
Turhaa ja typerää ja merkityksetöntä.

I wanna hurt you just to hear you screaming my name

En tajua nyt oikein ollenkaan. Mitään. Vituttaa ihan saatanasti, kun ihmisten pitää tahaltaan yrittää satuttaa ja olla niin ilkeitä. Mä en ymmärrä sitäkään, että miksi käyttäydyt niinkuin käyttäydyt. Enkä sitä, että miksi musta tuntuu tältä.

Tekisi mieli avautua sulle oikein kunnolla. Antaa sulle se tieto, mitä tulevia ihmissuhteita varten tarvitset. Se, ettet voi vaan kohdella ihmisiä näin. Varsinkaan, kun olet alunperin ollut ihana.
Tekee mieli kertoa sulle se, mikä sai mut kaikista epävarmimmaksi. Miten sä et voi tajuta?

Jos sua kiinnostaisi, mä tajuaisin sun käytöksen, koska kyllä mä satuttaa osaan. Mutta sua ei kiinnosta, joten miksi sun pitää olla ilkeä ja vittumainen? Sitäpaitsi sulla ei ole mitään oikeutta välittää siitä, että harrastanko mä seksiä sadan ihmisen kanssa vai enkö. Eikä häiriintyä siitä, jos saat jollain tavalla kuulla asiasta. Oma moka. Sulla ei ole oikeutta olla kateellinen - en usko, että olet, mutta jos olet.
Sä teit tämän. Sä revit mut palasiksi niin, että ainoat auttavat tahot on tajuntaalaajentavat, alkoholi ja sitten se yksi. Se, josta olen pysynyt melko hyvin erossa. Se, johon ihan varmasti tiesit mun sortuvan.
Sulla ei olisi ollut siihenkään oikeutta. Millä perusteella on oikein tietää, että toinen on ihan hajalla ja sitten vaan jättää se ajelehtimaan ja unohtaa? Antaa vaan olla.
Vittu sä olet kyllä yksi saatanan kusipää. Ihan perseestä koko jätkä.

Sä väitit, ettet koskaan halua satuttaa mua. Ja että voin aina puhua sulle, vaikka mikä olisi. Uskottelit, että voidaan olla ihan vaan kavereita ja pysyä läheisinä.
Sä oot varmaan yksinäinen.

"Sul ei oo mitää muuta, mitä mä haluun paitsi sun kone!!!!"

Haista vittu ja hanki vähän empatiakykyä, kthxbai.

#hashtagvoivittu

Sekoilin oikein kunnolla kännissä viikonloppuna. Pakko pitää loppukuu tipatonta - katotaan, jos mä vaikka laihtuisin. En mä ikinä laihdu.
Haluan takaisin kuudenkympin alle - katselin yhdestä ihan tavallisesta blogista kuvia ja whoom, kaikki tunteet suoraan takaisin päähän.

oikeasti, nyt loppu tää. en jaksa sitä, kun joka kerta, kun vituttaa ni viina on ensimmäisenä mielessä.
ahh ihana viina.

Mutta toisaalta mä tiedän, ettet sä halua mua näin vaikeana, mun on pakkopakkoPAKKO sekä laihtua, että hankkiutua näistä ajatuksista eroon.
Ja alkoholista, siitä miten se poistaa kaiken ahdistuksen ja palauttaa sen sitten takaisin moninkertaisena, kun on laskuhumala. Ja sekin tuntuu sairaalla tavalla nautinnolliselta. Pelkään itseäni.
Ja muita. Varsinkin sua, mutta melkein hyvällä tavalla.
En osaa selittää.

Se, mitä sä teit lauantaiyönä oli jotain, mitä kukaan muu ei oisi varmaan ikinä tehnyt mun puolesta. Pakkohan sun on vieläkin välittää. Mä en kestä, jos et välitä.
Pää hajoo ja tekstin laatu on 11/10.

#noteventired
#imsofuckingcasualanditkillsme

#sofuckingtriggeredrightnow