Mä päätin parantua, ja tää on vaikein asia, jonka oon ikinä tehnyt. Tai vaikein asia, jota oon vieläkin tekemässä. Oikeastaan toisiksi vaikein, mutta se toinen on niin.. en joko osaa tai halua selittää ja hävettää.
Mä oon vihdoin tajunnut, että terveellinen syöminen ja säännöllinen liikunnan harrastaminen voivat olla ihan vaan elämäntapa, ei mikään tyhmä "teen näin niin kauan, kunnes painan 20kg vähemmän ja sitten en syö enää koskaan". Tekee koko ajan mieli skippailla aterioita ja niin mä teenkin. Vittusaatana, meni pari kuukautta ruokarytmin kanssa tosi hyvin. Parantumista ei mun mielestä pitäisi millään tavalla suorittaa, pitäisi syödä vaikka levy suklaata ja paketti jäätelöä päivässä, jos siltä tuntuu. Ilman syyllisyydentunteita ja pakonomaista näännyttämistä ja liikuntaa korvaavana toimena sen jälkeen. Mutta mä en osaa. Kävin pari kertaa ravintoterapeutilla, mutta sitten skippasin kerran ja ei se oo kyselly perään. Sinänsä vähän surullista, kun siihen aikaan mun päivän liikunta tosiaan oli sen 4,5h. Aika sairasta.
Oon syönyt nyt yli viikon ihan vitun epäterveellisesti. Ahdistaa ja tuntuu, etten saa henkeä. Oon tosi turvoksissa ja muutenkin kehonkuva on mitä on. Mä tiedän, että treenien skippaaminen on pahasta, koska tulee syyllisyydentunne, muttakun se on sairas tunne. Ei sellainen, joka terveille ihmisille tulee, vaan sellainen paniikinomainen ja kaiken muun järkevän ajattelun nielaiseva.
Ja oon polttanut kolmen päivän sisään kolme tupakkaa. Mä haluan lopettaa, mä haluan paremman hengityskyvyn, että voin juosta kunnolla. Mutta totuus on, että en mä oikeasti halua lopettaa. Mä pystyisin siihen, mutten halua tehdä sitä. Silti jostain syystä yritän, mutta en vaan tiedä, että onko tää sellainen "oon polttamatta kuukauden ja sit saan alottaa uudestaan jeejee".
Poistin täst maailman ahdistavimman avautumisen yhest ihmisest, ugh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti