Ahdistaa

Makaan taas kaverin sohvalla, eri sohvalla tällä kertaa. Haluaisin pois, haluisin mennä kotiin ja olla yksin.
Mut en haluis jäädä yksin kumminkaa. Haluisin itkee tän olon pois, mikä tää olo edes on? Muut on toisessa huoneessa ja nauraa. Niil on omat jutut ja mä vaa makaan tääl enkä pysty menee sinne, kun niil on ilman mua hauskaa.

Tuntuu siltä, että oisin rasite. Oisin rasite, ku oon aina kännis (ja vähä tuntuu, et koko ajan selväänki..........) angstaamassa kaikille. Vittu mikä pessimisti mustaki on taas tullu.
Kaikki sanoo, et angstaaminen on okei. Se ei haittaa kuulemma, "kerro vaan, se auttaa". Jep se auttaa.

Jännin juttu on se, että luulin, et tää on lähteny pois jo. Mut nyt se tuli takasin. Huoh. Ihan niinku viime keväänä.. Mut viime keväänähä se lähti menee paremmaks? EN HALUU SUA, ÄLÄ TUU TAKASIN OO KILTTI.

Vituttaa, ku ajatus alkaa taas tökkii ja puhelimel kirjottaminen on hitaampaa, ku mitä ois, jos postais koneel. Niih. Ja mulla on yks hyvä syy joka pitää mut täällä, makaamas täs sohvalla, ylipäätänsä täs paikas. Taino kaks, mut jos toinen muuttuu, niin en tiiä pystynkö jäämää tänne.

Koti oli joskus kauan (tai ei ees niin kauan, ehkä puol vuotta tai vuos) sitte turvapaikka. Ihanan lämmin asunto, jos on kaks söpöö kissaa ja ihana äiti. Mikä vittu meni pieleen. Nyt koti symboloi mulle sitä ainutta paikkaa, missä voin saada kohtauksen, hengittää katkonaisesti. Täristä. Taistella kyyneleitä vastaan, vaik tiedän, että ei niitä edes tule. Sillon tulee sellanen tunne, että seinät kaatuu päälle, ahdistaa ja en tiedä kuka oon. En tiedä sitä kyllä nytkään, mutta silloin vielä vähemmän.
Kotona on aina kylmä ja siellä on huono ilma.

Jos antaisin tollasen kohtauksen tulla muiden seurassa, ne vittuuntuis. Ne käskis rauhottuun. Ihan ku mä en yrittäis rauhottuu, mut se on niin helvetin vaikeeta. Ei noin vaa pysty rauhottumaa.
Sellanen kohtaus tuli eilen, ku kaverit oli kännis ajelees autol. En saanu kunnol henkee, tuntu et halusin juosta auton alle. Pelkäsin niin vitusti, et ne kuolee. Se ois ollu mun syy, mulla oli tilaisuus ottaa niiltä avaimet pois. Mut en ottanu vaik oisin halunnu, pelotti, että ne alkaa vihaamaan mua. Mitä täs tilantees kannattaa tehdä? No lähettää viesti, jos sanotaan "IHAN VITUN SAMA KUOLE SIT OOO:". Ei siin mitää.

"Hyvä, että sä et oo äänest päätellen ainakaa juonu yhtää." - iskä

Olin iha vitun kännissä, ku puhuin sen kanssa puhelimes. Tai no siis vähä kännis, en mä nyt yhtäkkii enää pääse siihen tilaa, että kaikki häipyy. Että kaikki estot häviää. Eskot häviää, mä kirjotin. Voivittu.
Mä haluun ne estot pois, haluun sanoa mun asian yhdelle henkilölle. Asian, joka painaa mua alaspäin ja samalla on melkein positiivinen. "Hei, mul on sulle asiaa, kerron sit selvään!!!" Aivan. No kerronko mä? En oo kertonu, en kerro nyt, enkä varmaan tuu kertoonkaa. Hups, aina ei voi mennä niinku ite haluu. O:

Kysyin toissa sunnuntaina, että haluisko kukaa ees olla mun kanssa selvänä. Miks en arvosta muita ihmisiä enemmän? Siis joo, tuntuuhan musta yksinäiseltä, mutta tosiasias mul on sosiaalinen elämä. Oon melkein joka viikonloppu jossain. Oon kavereiden kaa viikol niin usein ku mahdollista. Mieluiten joka päivä. "Haluisittekste ees hengaa mun kaa selvään?" Voi vittu, ei vissii, muuten vaa en ees monest ihmisestä jaksa enää laskee, et kuin usein oon hengannu niiden kaa.

"Mä oon ahne paskiainen eikä mulle mikään riitä"

Mut mä haluun lisää. Aina vaan lisää, älkää jättäkö mua pitkäks aikaa yksin. Se ei oo terveellistä. Tai siis on se terveellisempää kun olla äidin kanssa kotona kahdestaan. Äitin kaa on ihan kivaa muual, mut ei kotona.
Mut siis, joku yöunien pitunen aika on jo liikaa. Siin ajas kerkee ahdistuu ja monesti.

Pitää ruveta tekee lisää koulun eteen, että en feilaa sitäkin. Se on ainut mikä aikuisia kiinnostaa, että koulu menee hyvin. Niih.

Tunnen mun sydämen sykkeen jalkapohjissa. Se ei oo rauhottavaa, vaik niin vois luulla. Se vaan ahdistaa.

"Help I'm alive, my heart keeps beating like a hammer"

Kukaan ei enää haluu halata mua. Ennen kaikki oli ilosest yllättyneen olosia, ku niitä halas, nykyää ne vaa halaa väkinäisesti takas ja yrittää paeta johonkii. Ei voi mittee. O:

Ystävät, tulkaa takas. Tunteet, painukaa vittuun. Mul on melkein ikävä sitä tyhjää oloa. Mut sit ei kumminkaa. Haluun tuntee positiivisia asioita. En haluu karkottaa kaikkia olemalla angstinen, kyl ne kyllästyy siihen vielä. Niin käy aina.
Pitäis opetella peittää ne negatiiviset tunteet, ei aina puhuu niistä. Oon kelannu varmaan seiskaluokast, että haluun ranteisiin tatuoinnit. Mut oon halunnu, että niil on joku henkilökohtanen merkitys. Oikee ranne on ollu ongelma. Eipä ole enää, keksin sen vihdoin. Nyt ei oo enää muuta ongelmaa kuin ikä. Puoltoist vuotta viel.

"Mitä vittuu tääl tapahtuu?"
"Emmie tiiä!!!"

Naurua. Mä hymyilen. Oikeesti itkettää, DÄÄÄÄMN. Vittuvittuvittuvittuvittuvittuvittuvittu. Haluun halin. Auttakaa.