Ahdistaa - again!

Oon tässä vähän aikaa kelannu, et jos en postais ennenku on jotain positiivista sanottavaa - kuka jaksaa lukea mun angstaamista päivästä toiseen? Päätin kumminki, että tää on joka tapauksessa mun blogi, eli en oo velvollinen miellyttämään ketään (sanoinko MINÄ just noin?) ja kirjotan just siitä mistä ite haluan. Eli itsestäni, yllätys sinänsä.

Mä en enää tiedä, mikä on ongelmana. Ilmeisesti se on mun perusluonne, pessimistinen idiootti, joka ei oo valmis tekemään mitään onnellisuuden eteen. Jos asioita ei tuoda mulle valmiina, en tee mitään niiden eteen, koska oon yksinkertasesti laiska, tyhmä, saamaton. Ja silti mietin, miks en kelpaa kenellekään. On aika vaikeeta kirjottaa, kun ei löydä sanoja, ajatus harhailee ja kaikki kuulostaa tosi tyhmältä kirjotettuna. Mielessä niissä jutuissa on paljonkin järkeä, mut sitten ku puran ne tänne, kaikki järjellisyys katoaa. Niistä tulee vaan sanoja. Tyhjiä sellaisia.

Oon niin kyllästynyt olemaan minä. Haluisin olla kuka tahansa muu, tai sitten olla minä, mutta erilainen. Tällasena en pääse mihinkään. Välil tuntuu, et oon vaan tyhjä kuori, sellanen kun olin ennen, joskus kasin ja ysin aikana. Siltiki voin sanoa olleeni sillon onnellisempi ku oon nyt.
Nyt on jäljellä vaan minä, laihdutus ja ahdistus, mun ajatukset, joita en haluu kuulla. En haluu ajatella niitä, koska ne on turhia ja typeriä ja.. En tiiä, en osaa selittää nykyään mitään. Ei kukaan tajua kumminkaan.

Syön yhäkin liikaa, kolmena viime päivänä 700-800kcal/pv. Maanantaina 4500kcal. Sunnuntaina ja perjantaina, ei kuulu kenellekään paitsi mulle, koska en vaan koe tarpeelliseks kertoa. Lauantaina 1500kcal, joka tuli yhdeltä istumalta. Sairaalloisia määriä kaikki. Paino oli alimmillaan viime perjantaina 63,1kg. Nyt se on 65,9kg. Eli tavoitteeseen (joka yllätys yllätys ei koskaan ollut 60kg, anteeks, että sanoin niin...) on matkaa vielä ainakin se 15,9kg, enemmänkin ehkä. Katotaan nyt missä mä oon tyytyväinen, jos nyt edes pääsen tonne.

"Mua ahdistaa, kun ei oo vapaa-aikaa ollenkaan."

"Eiks tää oo sun mielest vapaa-aikaa, kavereiden kanssa oleminen? 

Mitä tää sit on, työtä vai?"

"Noäh, joo, oikeestaan niin. Tai ei välttämättä työtä, 

mut työlästä. Vapaa-aikaa on se, että voi maata kuolleena himas ja vaan olla."

Tarvisin kai irtioton, sil taval, että kaikki häviäis vähäks aikaa. Puhelin, tietokone, televisio, muut ihmiset, kissat. Jäis vaan päiväkirja, ruokajuomanukkumismikäonkaan -vihko ja kirjoja, koti. Haluisin niin kovasti olla yksin. Ja sit en kumminkaan, ahdistun yksin ja ahdistun ihmisten keskellä. Varsinkiin, kun kävelen yksin ja mun edessä kadulla on enemmän ku kaks ihmistä seisoskelemassa. Se aiheuttaa päänsisäisen paniikin, sydän tykyttää, hengästyttää ja suu kuivaa. Vilkuilen ympärilleni ja etin tapaa, jolla voisin kiertää ne. Yleensä se onneks onnistuukin. En mä tiedä mitä pelkään, mut välillä tuntuu, että kaikkea. Elämää yleensä.

En mä haluu olla yksin, koska te ette muka kelpais mulle. Haluun kai olla yksin siks, etten kelpaa ittelleni, eli en loogisesti voi kelvata muillekaan. Tunnen itseni jollain taval vaan niin likaseks ja kuvottavaks ja turhaks. Luulisin, et se on ollu aina niin, ainakin jollakin tasolla. En tuu ikinä kelpaamaan ittelleni, en oo riittävän vahva sellaseen. Jaksan vaan pysytellä veden pinnan yläpuolella, tuntuu että on meri, jossa uin. Uin ja uin ja uin. Ja välillä joudun pinnan alle, jollon mun luo ei kannata tulla, muhun ei saa koskea, mulle ei saa puhua. Pitää vaan jättää yksin, koska mä voin tartuttaa teidät. Teistäkin tulee likaisia ja sitten kaikki vaan.. kuolee?

Yhtäkkiä tuntuu niin vaikeelta luottaa ihmisiin ja silti puran niille mun tunteita. LIIAN USEIN. Joku päivä viel osaan olla hiljaa ja pitää asiat sisällä. En vielä.