Asenteenmuutosyritys

"I'm six feet from the edge and I'm breaking

Sick of all the shit that I'm taking

 It's time to do what feels right

And do it my way, my way, my way, my way..."

65,5kg noin kello kahdeksalta illalla, ei paha? Oon ainakin vähän aikaa tyytyväinen, kyllä se tosta lähtee laskemaan. Onhan mulla vaikka kuinka aikaa, eikä 5,5kg oo puolestoista kuukaudes mikää mahdoton tavoite, pitää vaa ruveta tekeen jotain sen eteen.

"This is my way!"

Istuin tänään 3,5h bussissa, ensin Nummelasta Helsinkiin tunnin verran ja sit Helsingistä Kouvolaan kaks ja puol - nää oli jotenkii... Merkitseviä matkoja mun mielialaa ajatellen. Eka kuuntelin jotain perus angstimusaa, jota nyt aina nykyään kuuntelen. Jotenkii kumminki päädyin kuunteleen viime kuun Hard With Style -jakson ja ah, jotain tapahtu. Jotain todellakin tapahtu.

Mä en enää istunut siellä, olin jossain ihan muualla, oli niin hyvä mieli. Tuntu, että oisin lennelly johonkin muihin ulottuvuuksiin, suljin silmät - vapautin mun mielen. Ja siitä se sit lähti, mun rakkaus hardstyleen, jonka luulin jo hukanneeni. Olo oli sanallasanoen maaginen. Mä en ees muista, millon oisin viimeks käytännöllisesti katsoen itkeny onnesta. TUNTU NIIN HYVÄLTÄ. Ja oikeestaan tuntuu vieläkin, kun kuuntelen ehkä maailman mua kuvaavinta biisiä. Ja koska tän kuukauden Hard With Style ilmesty 5 tuntia sitten, enkä ollu edes tajunnu, että se on tulossa tänään.

"I'm sorry for the things I've done

For the mess I've made

That I let you down, that you feel this way

But I won't change who I am

 

And who are you to judge, who are you to say

That I never try

That I have to change

'Cause this is all that I am"

 

Ainoo huono puoli on se, että en keksi sanoja, en pysty sanomaan järkeviä asioita. Kai se on niin, että kun en voi valittaa, niin sitten ei tuu mitään, en pysty kirjottamaankaan mitään. Kai.

 

 

Mä löysin itseni, sain jonkunlaista kosketusta oikeaan muhun ekan kerran pitkästä aikaa. Oikeesti mä olen sellainen kaikkea rakastava ja kaikesta innostuva, ehkä vähän outo ja ainakin ihan varmasti tyhmä. Mut oon mielummin tyhmä kuin yliajatteleva, oon ajatellu ihan liikaa viime aikoina.

"I'm six feet from the edge and I'm breaking

Sick of all the shit that I'm taking

It's time to do what feels right

And do it my way!

 

Closer to the edge and I'm sinking

Deeper on the ground than I'm thinking

I'm gonna stand up and fight"

 

Huomenna prideihin. Ostin kaks mekkoakin, ja toinen on ihan täydellinen just sinne, jee. Uu ja on taas punaset hiukset, vois ehkä täl kertaa yrittää pitääkin ne punasina, kaikkia kiinosti.

 

 

Joka tapauksessa, musta tulee onnellinen, ihan itse ja ilman minkäänlaista ammattiapua, koska en vaan tarvi sellaista. Oon tarpeeks vahva ollakseni onnellinen, kunhan vaan haluan sitä tarpeeks. Ja kyllä mä haluan, ainakin tällä hetkellä. Ei se hetkessä tapahdu, mut mä aion yrittää. Sitten kukaan ei ainakaan voi valittaa, että mä en oo oikeutettu valittamaan, kun en yritä tehdä muutosta. Mä pystyn tähän. Pystynpystynpystyn. En varmasti suostu kuunteleen mitään vastaväitteitä siitä, etten muka pystyis.

 

 

Ehkä kukaan ei tykkää musta, ehkä ne vihaa mua. Mut oikeestaan rakastan olla yksin, tehdä asioita itse. Minäminäminä pääsee täs taas kuvaan. Oon tehny suunnitelmia mun tulevaisuutta ajatellen. Ehkä mulla sit ei oo mitään muuta syytä elää ku muut ihmiset ja reivit. Ehkä se on ihan okei, ehkä mä vaan tyydyn siihen. Ehkä niitä syitä vielä löytyy. Luultavasti. Toivottavasti. Ehkä ei.

And everywhere I go there's fucking monsters inside me

Random gif, but gosh those girls are like.. perfect. Like all go-go girls always are.

 Okay, first off - this one just needs to be in English. I can't get it out in any other way. Trust me, I did try. Some feelings just cannot be described in my native language - only because there are no words. Not a single one.

I feel so extremely tired. Yes, a part of it could be the cause of not sleeping. But most of it is because I'm fed up with everything and almost everyone, for no specific reason. I'm fed up with me and my useless life. And the way things are going.
The way I treat other people, the way they act towards me. It's like I'm nobody, someone they can just blame for everything and throw away when I start getting too frustrating. I shouldn't be too hard on them for that though, I do it too, blame everything on myself that is. Throw myself away.

I don't respect myself a single bit. Therefore I shouldn't expect that from anyone else, I do not deserve for them to think anything positive of me. They never will anyway - even my own mom hates me. Everybody hates me, no idea of the whole reason. I do have some pieces of the puzzle gathered but nothing full.
Yes, I constantly tell everybody how I want to be alone. Yes, I also get moody all the time and want to run away from I don't even know what. Yes, I pick on myself, I only see my flaws. And guess what? The list goes on. Please, please don't leave me alone. Please, try to be there for me. I know it's hard and I hate myself for asking something like that but I beg you to be there. All of you. Or maybe just leave me alone after all, I don't deserve anyone's caring.

What the hell is wrong with me?

Emptiness is there, all the time and wherever I may go. I do feel happy, I do feel sad, angry, scared, anxious. Never proud or safe though. But the emptiness surrounds me, it's always around. Like a hawk in the sky looking for a prey, a mouse to catch and kill. And in the end to eat and destroy.

I'm that mouse.

I feel ashamed for the stuff that I think. I have to make a confession - and this is not a light one. But I've started noticing it in myself anyway. I don't even want to be happy, I don't want to try anymore. I don't have energy, not the zest of life, not the happiness, not the love, not what's needed. Why try if I'll never make it to 30 anyway? Why not just destroy my life with alcohol, drugs and whatever - to have fun for at least some time? Then again, that's just an illusion of happiness I create for myself. It's not like I seriously think those things cause real happiness that lasts for a lifetime.

Why even try if I'm only going to fail anyway? I'll always be the fat girl, the one that stands on the sideline because she doesn't know how to do anything right. Because she doesn't have the courage to even try. That's why I always fail in love too. Because I'm afraid to try, to fail, to succeed. To sleep, to eat, to relax, to stay home and refuse to go out because I'm just so tired; afraid to buy people gifts because I know they'll hate them anyway; afraid to talk to people because they'll only get mad at me since I don't know the right words to stay. Afraid I'll infect everyone around me with the dirt inside of me. Afraid I'll just hurt every single one of my friends, my loved ones.  I AM SO AFRAID THAT I CAN'T DO ANYTHING ANYMORE.

I just want to be beautiful, perfect, even just for one day. I want to know how it feels to be absolutely flawless. It's said that your flaws are what make you who you are. That's stupid, to be honest. Or maybe it makes sense, no wonder no one is able to love me - I'm full of flaws and there is nothing positive in my personality nor the way I look like. Why is everybody else so much better and prettier and skinnier and everything? Everyone else.

I guess I'll never be good enough. I try my best to be as nice as possible

towards everyone around me. And still they just show hatred.

Why do they hate me? Why does she hate me so much?

Why do I hate myself and feel like a failure?

All the fucking time.

Ps. Falling in love with old brokeNCYDE again, I remember listening to these songs. Good (fucked up) old times. The lyrics just.. fit so perfectly it's almost scary.

Mä en halua olla takaisin

Täällä on niin kylmä. Turhauttavaa ja masentavaa, aina vaan on pilvistä. Kreetalla oli joka päivä yli 30 astetta lämmintä ja aurinko paisto. Mul oli vapaa syöminen -viikko, joka oli erittäin tyhmä idea - oon lihonu ehkä 5 kiloa. Sithän sen näkee, kun uskaltaudun vaa'alle. En tänään, en huomenna. Ehkä ens maanantaina Pridejen jälkeen tai jotain, jos en vaikka jois siellä ollenkaan alkomahoolia (niinvarmaanjoo). Kreetalla join kai joka päivä. Oho.
Ja tuhlasin rahaa ku roskaa, viitenä ekana päivänä meni tosi vähän, mut sit löysin taivaan. Ja bongin. Ja vaikka mitä, cool.

Kirjotin keskimäärin ~2-3 sivua päiväkirjaan joka päivä, kun olin siellä. Huomaa, että ei ollu ketään, kelle avautua. Vois jatkaa päiväkirjalle avautumista, ehkä ihmiset vois ruveta pitämään mua vähän enemmän miellyttävänä. Sitten niiden ei ikinä tarvis huomata, että joku on vikana. Jos joku on vikana. Ei mikään kyllä koskaan ole, mut silti.
Sitten ideoin toissayönä kirjaa - taino ei välttämättä kirjaa, mutta jotain sen tapaista. Ja kirjoitin kirjeen, voi vittu.
Sitä ei kyllä koskaan anneta kenellekään, koska mä en yksinkertaisesti osaa - luulin, että selitin siinä asioita, mut oikeestaan vaan sekoitin niitä. Autto se omaan päähän ainakin puoleksi tunniksi. Tai päiväksi, en mä enää muista. En muista mitään, mitähän tääkin on.

Ainiin, kirjotin sellasen jutun, joka piti kirjottaa postausmuotoon noin kaks kuukautta sitten. Ja en oo nukkunu koko viikon aikana yhtenäkään yönä kunnolla. Nukkuminen tuntuu turhalta, en haluu mennä nukkumaan. Pelottaa, että nään pahoja unia tai jotain, pelottaa etten saa unta ja makaan hereillä ties kuinka kauan. Pelottaa, että aamu tulee. Pelottaa, että se ei tule.

Seuraava aamu tarkottaa kumminkin vaan samanlaista päivää, sitä jokapäiväistä ahdistusta. Oon selvästi paljon ahdistuneempi kuin mitä olin ennen. Ennen ei ollut joka päivä sellaisia... Hetkiä. Pari minuuttia kestäviä ajanjaksoja, jolloin tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. Varsinkin isossa ihmisjoukossa, tai kun kaikki jossain pienessä tilassa huutaa yhteen ääneen. Tai kun pelästyn - mut on äärimmäisen helppo pelästyttää, ja niissä tilanteissa ei sitten oo itkukohtaus kaukana, kannattaa kokeilla. <3

 " 19.6.2012

- - -

Rakastan numeroita. Kaikenlaisia numeroita, mutta suurimmaksi osin melko pieniä numeroita. Numeroita joka tapauksessa.

Tiedättekö Simssissä ne taitopalkit - (jokaisessa taidossa 10 palkkia) - jotka täyttyy, kun suorittaa jotakin tätä taitoa kehittävää aktiviteettia? Oon aina jumaloinut ajatusta siitä, että se olisi tosielämässäkin näin helppoa.

Voisi alkaa opetella jotakin taitoa; opetella aikansa ja lopulta päätyä siihen, ettei voi enää tulla paremmaksi kyseisessä asiassa. Sataprosenttinen suoritus.

Toinen aiheeseen, myöskin peleihin liittyvä, on monessa pelissä esiintyvä tasoeteneminen. Rakastan tätä varsinkin roolipeleissä - on vaan niin mahtavaa kehittyä seuraavalle levelille, parantuen vähitellen, lopulta periaatteessa täydelliseksi.

Numerorakkaus on siirtynyt tosielämäänkin. Kalorimäärät, grammat, kilot, rasvaprosentit, BMI:t, sentit, kouluarvosanat, ulkonäköarvosanat 4-10, hinnat, rahasummat. Määrittelen itseni numeroiden perusteella.

Jos esimerkiksi vaaka sanoo, että painan 67,5kg (minulla liikaa, muilla juuri sopiva), mutta saan joltakulta kuulla, että ulkonäköni on täysi kymppi (joka olisi valhe - haluisi vaan persettä... miks kukaan haluaa multa?) ja mulla ois vielä kaiken lisäks 500e rahaa, kokisin ehkä itseni jonkun arvoiseksi.

Mutta jos paino oliskin vaikka 63,1kg (alin tämän projektin aikana ollut, takaisi hyvän päivän), mutta saisin kuulla negatiivista kommenttia ulkonäöstäni, ja mulla olis vain 5 euroa, kaikki saattais yhä murtua. Kysyn aina iskältä, miks sen pitää aina niin paljon miettiä, mitä muut ajattelee. Todellisuudessa mietin kyllä minäkin, ja niitä mietteitä mä vihaan. Mihin hävisi mun DGAF-asenne?

Montako viikkoa sitten se alkoi haihtua? Kuinka paljon painoin sillon? Monenko sentin paksuiset mun reidet oli tuolloin? Entä ranteet, käsivarret, pohkeet? Vyötärö, lantio, nilkat, rinnanympärys? Mones päivä silloin oli, mones kuukausi?

Joo, luulen teidän tajuavan mun pointin. Toivon niin. Niin paljon jäi taas sanomatta, kun en vaan osannut tai uskaltanut. Kerrankin mä yritin. Anteeksi, yritän yrittää useammin, jos joku haluaa. Ehkä. 

Ps. En siis luokittele/arvostele MUITA lukujen perusteella, ainoastaan itseäni. Pelottaa, että joku saa vääränlaisen mielikuvan.

- - -

Kun kaikki numeroasiat mun elämässä on (hetkellisesti) kunnossa, voin olla rauhassa ja levätä. Kunnes ne muuttuu negatiivisesti ja stressaannun taas. Muttakun mä rakastan kontrolloida elämääni tällä tavalla. Rakastan.

- - -"

Mitähän tästä taas tulee

Aivan, siis oon nyt sitten lähdössä sinne Kreetalle. Oikeestaan oon ilonen, mut toisaalta en. En osaa sanoo.
Tuntuu, että siitä voi kyllä tulla jotain hyvää, mutta mä voin aika helpolla pilata sen. Niinkun aina.

Taas vaihteeks oon siellä.. alamaailmassa. Verhon takana. Miettimässä kaikkea, mikä on mennyt pieleen ja mikä tulee menemään pieleen. Ja mikä menee pieleen tällä hetkellä. Sitä, miltä tuntuu nyt, tässä hetkessä. Ei tunnu miltään, jos ei lasketa ahdistusta. Välinpitämätön olo suoraan sanottuna.
Lentokone putoo ja hukutaan kaikki, ei jaksa kiinnostaa. Päästäis mustakii.
Voitin lotossa ja saan kaiken haluamani, jee. Mahtavaa. Paitsi, etten voittanu lotossa.
Haluun kiinnostua mun elämästä, mut se ei onnistu, ei toimi, ei tunnu. Oon sekava, oho. Onneks en aina oo.

Kun on yksin, ajatus ei kulje ja tulee sellain.. ahdistus. Kun on seurassa, pelottaa mitä muut ajattelee musta. Joten I don't want to be lonely ois parempi.

Pystyn vaan istumaan ja jäätämään, aivoissa hakkaa ja pää hajoo ja... tuntuu, että kaikki putoaa. Kaikki mun ympärillä on tuskissaan, ja mä vaan istun ja jäädän. Sairasta.
Mitä, jos en saa itteäni kasattua? Ennenku lähtään siis. Alle kolme tuntia aikaa, ei hyvä, eieiei. Jos en saa itteeni takasin normaaliin "imalrightdontworryaboutmemom" -kuntoon, en tiedä mitä tapahtuu. Pilaan muiden loman. Masistelen, koska en pääse elämässä eteenpäin, junnaan paikallaan niinku auto, joka on jääny mutaan kiinni.
Kädet hapuilee pimeessä, mut kaikki mihin saan otetta on tyhjyys. Ei tässä oo mitään järkeä. Pahinta on, ettei mulla oo mitään tajua siitä, miten oon päätyny tähän tilanteeseen. Mä oon normaali, onnellinen ihminen. Onnellisuus on normaalia, joohan? Sanokaa, että se on.

Näin viime viikolla (tällä?) kamalaa unta, jossa mä sain kaiken, mitä halusin ja olin onnellinen - normaalia. Sitten se kaikki otettiin pois, jäi kylmyys ja tyhjä olo. Tieto siitä, että on ollut kaikki, mutta se on menetetty. Ehkä se oli joku kuvaus mun elämästä, vähän niinku musta ois tehty elokuva. Toisaalta, ei mulla oo koskaan ollut kaikkea. Se yks on aina uupunut. Kaikkivoipa rakkaus.
Säälittävää, minä, todella säälittävää. En just myöntäny, että sillä on merkitystä. Kyllä jollain siis näköjään on väliä. So awesome.

Minä? O:

Enivei, adios bitches, mä meen nyt lukemaan kirjaa. Kaks tuntii lähtöön. Fuck.

Ahdistaa - again!

Oon tässä vähän aikaa kelannu, et jos en postais ennenku on jotain positiivista sanottavaa - kuka jaksaa lukea mun angstaamista päivästä toiseen? Päätin kumminki, että tää on joka tapauksessa mun blogi, eli en oo velvollinen miellyttämään ketään (sanoinko MINÄ just noin?) ja kirjotan just siitä mistä ite haluan. Eli itsestäni, yllätys sinänsä.

Mä en enää tiedä, mikä on ongelmana. Ilmeisesti se on mun perusluonne, pessimistinen idiootti, joka ei oo valmis tekemään mitään onnellisuuden eteen. Jos asioita ei tuoda mulle valmiina, en tee mitään niiden eteen, koska oon yksinkertasesti laiska, tyhmä, saamaton. Ja silti mietin, miks en kelpaa kenellekään. On aika vaikeeta kirjottaa, kun ei löydä sanoja, ajatus harhailee ja kaikki kuulostaa tosi tyhmältä kirjotettuna. Mielessä niissä jutuissa on paljonkin järkeä, mut sitten ku puran ne tänne, kaikki järjellisyys katoaa. Niistä tulee vaan sanoja. Tyhjiä sellaisia.

Oon niin kyllästynyt olemaan minä. Haluisin olla kuka tahansa muu, tai sitten olla minä, mutta erilainen. Tällasena en pääse mihinkään. Välil tuntuu, et oon vaan tyhjä kuori, sellanen kun olin ennen, joskus kasin ja ysin aikana. Siltiki voin sanoa olleeni sillon onnellisempi ku oon nyt.
Nyt on jäljellä vaan minä, laihdutus ja ahdistus, mun ajatukset, joita en haluu kuulla. En haluu ajatella niitä, koska ne on turhia ja typeriä ja.. En tiiä, en osaa selittää nykyään mitään. Ei kukaan tajua kumminkaan.

Syön yhäkin liikaa, kolmena viime päivänä 700-800kcal/pv. Maanantaina 4500kcal. Sunnuntaina ja perjantaina, ei kuulu kenellekään paitsi mulle, koska en vaan koe tarpeelliseks kertoa. Lauantaina 1500kcal, joka tuli yhdeltä istumalta. Sairaalloisia määriä kaikki. Paino oli alimmillaan viime perjantaina 63,1kg. Nyt se on 65,9kg. Eli tavoitteeseen (joka yllätys yllätys ei koskaan ollut 60kg, anteeks, että sanoin niin...) on matkaa vielä ainakin se 15,9kg, enemmänkin ehkä. Katotaan nyt missä mä oon tyytyväinen, jos nyt edes pääsen tonne.

"Mua ahdistaa, kun ei oo vapaa-aikaa ollenkaan."

"Eiks tää oo sun mielest vapaa-aikaa, kavereiden kanssa oleminen? 

Mitä tää sit on, työtä vai?"

"Noäh, joo, oikeestaan niin. Tai ei välttämättä työtä, 

mut työlästä. Vapaa-aikaa on se, että voi maata kuolleena himas ja vaan olla."

Tarvisin kai irtioton, sil taval, että kaikki häviäis vähäks aikaa. Puhelin, tietokone, televisio, muut ihmiset, kissat. Jäis vaan päiväkirja, ruokajuomanukkumismikäonkaan -vihko ja kirjoja, koti. Haluisin niin kovasti olla yksin. Ja sit en kumminkaan, ahdistun yksin ja ahdistun ihmisten keskellä. Varsinkiin, kun kävelen yksin ja mun edessä kadulla on enemmän ku kaks ihmistä seisoskelemassa. Se aiheuttaa päänsisäisen paniikin, sydän tykyttää, hengästyttää ja suu kuivaa. Vilkuilen ympärilleni ja etin tapaa, jolla voisin kiertää ne. Yleensä se onneks onnistuukin. En mä tiedä mitä pelkään, mut välillä tuntuu, että kaikkea. Elämää yleensä.

En mä haluu olla yksin, koska te ette muka kelpais mulle. Haluun kai olla yksin siks, etten kelpaa ittelleni, eli en loogisesti voi kelvata muillekaan. Tunnen itseni jollain taval vaan niin likaseks ja kuvottavaks ja turhaks. Luulisin, et se on ollu aina niin, ainakin jollakin tasolla. En tuu ikinä kelpaamaan ittelleni, en oo riittävän vahva sellaseen. Jaksan vaan pysytellä veden pinnan yläpuolella, tuntuu että on meri, jossa uin. Uin ja uin ja uin. Ja välillä joudun pinnan alle, jollon mun luo ei kannata tulla, muhun ei saa koskea, mulle ei saa puhua. Pitää vaan jättää yksin, koska mä voin tartuttaa teidät. Teistäkin tulee likaisia ja sitten kaikki vaan.. kuolee?

Yhtäkkiä tuntuu niin vaikeelta luottaa ihmisiin ja silti puran niille mun tunteita. LIIAN USEIN. Joku päivä viel osaan olla hiljaa ja pitää asiat sisällä. En vielä.

Laiska ihminen

MUL TEKEE IHAN VITUSTI MIELI KARKKIA, MUTTA EN VOI OSTAA. 

EN VAAN VOI. Tappakaa joku mut. 

En kuulemma postaa enää tarpeeks usein, kai toi on tavallaan kohteliaisuus. Mut mitä syytä mul on postata? Pidän toista blogii täysin anonyyminä, tätä lukee ainakin viis tai kuus ihmistä, jotka tunnen. Joten mun on paha kirjottaa tänne yhtään mitään, mitä en haluu muitten tietävän. Siihen toiseen pystyn avautuun kunnolla.

Kun ihmiset kysyy multa, että mitä mulle kuuluu, en tiiä mitä vastata. Kai pitää sanoa, että hyvää? Vastaan siis, et mulle kuuluu hyvää ja kaikki on onnellisia. Sen ne haluaa kuulla, miks kukaan jaksais kuunnella mun "ongelmia"?
Silti tuntuu, et avaudun kavereille ihan liian usein. En sais, koska mulla ei oo yksinkertasesti yhtään järkevää syytä tuntee oloani pahaks. Ihan tosissaan ei ole. Mun elämässä ei oo tapahtunu mitään tosissaan pahaa. Ööh, joo, olin koulukiusattu ja musta tuntuu, että ihmiset puhuu vieläkin seläntakana mun läskeistä. Ja? Ei toi anna oikeutta masisteluun tai angstaamiseen. Mun kuuluis olla pirteä, en tajuu miksen oo.

Vituttaa, kun en voi vaan päästää irti. Mä yritän kaikkeni ja silti en pysty. Oikeestaan mä en oo varma, mitkä asiat mun muistoista on oikeesti tapahtunu. Osa on epätodellisia, niinkun unesta. Ehkä mä sit oon nähny unta tai joskus ajatellu jotain niin paljon, et se on muuttunu mulle todeksi. En pysty päästämään irti, koska mä en vaan oo sellanen. Elättelen mielummin toivoo viimeseen asti, vaik alusta asti tajuun aina, ettei mitään toivoo ole.

Jännintähän on se, että mä luulin kaiken muuttuvan sitä mukaa, kun laihdun normaalipainoon. Musta kiinnostuttais, kun en ois ihan niin läski. Mitä on tapahtunu, kiinnostuuko kukaan? Ei. Toisaalta se on oma vika, että näyttää, miten heikko on liian aikasin. Pitäs eka olla hiljaa ensimmäiset kaks vuotta ja sit kertoa, että on joku hätänä. Sit se toinen vois olla jo niin tottunu ilosuuteen, että luulis olevan ilonen persoona. Säälittävää sinänsä, kun mulla kyllä on niitä kausia, et oon ihan hyper. Mut niitä on niil paljo vähemmän. Yleensä mä oon vaa tylsä, TYHMÄ ja hyödytön läski. AAJOO, tajusin miksei kukaan haluu mua. Unohin ihan hetkeks kokonaa, että oon niin helvetin ruma, ohosori.

Ainiin joo, 60 kiloa on mun uus tavotepaino. Ihan sen takii, etten jaksa kuunnella valitusta siitä, miten mulla on liian alhanen tavotepaino. Ja, että muka syön kauheen vähän. Koska en syö. Mua vois verrata hevoseen syömisen perusteel, paitsi että se ois sille hevoselle loukkaus.

Ahdistaa haluun pois. Mulla ei oo oikeuksia mihinkään ja tiiän sen itekkin. Haluisin vaan olla yksin, 

mutku en kehtaa sanoo sitä muille. Pelkään, että ne suuttuu ja ei haluu enää koskaan nähä mua.

Ei ne varmaan haluukkaan, et ei sinänsä väliä.

ihana takki.

I must confess that I feel like a monster

"The secret side of me

I never let you see

I keep it caged but I can't control it

So stay away from me, the beast is ugly

I feel the rage and I just can't hold it"

Oon ollu tänään aikamoinen kusipää. Tai siis en omasta mielestäni vaan muiden mielestä. Piti mennä ulos, mut päädyin sit vaan makaamaan sängyssä koko päivän. Hyvä minä! No mut oikeesti aina ei vaan pääse ylös, en päässy ees kouluaamuina kunnolla. Ei vaan tunnu olevan mitään syytä nousta. Kai siihen jää kiinni?

Tänään tapahtu myös jotain tosi symbolista, josta en kyl voi kirjottaa. Voin kumminkii sanoa, että tuntuu tavallaan vapaalta. Kyllä, oli paska päivä, tein tyhmii asioita. Mut silti se, että toteutin jotain minkä oon pitkään ajatellu lopettavani, ja tiedän etten haluu enää koskaan tehä sitä, on aika hyvä juttu. Aion muistaa tän ja muistaa, etten haluu päätyä siihen.

Se, että yritän unohtaa, mites sen kanssa? Tai siis en unohtaa, en haluu unohtaa tätä ihmistä. Haluun kyl olla sen kaveri/ystävä/whatever, mut en haluu, että mul on tunteita sitä kohtaa. Aamul olin sillai: "Tää on mahtavaa, oon vapaa ja jee, en tarvii ketään!!!11" Mut sit päädyin kumminki ajattelemaan liikaa tyhmiä asioita ja menin suihkuun istumaan puoleks tunniks. Sit viel laitoin suihkun kii, mut jostain syystä käytännössä vaan kaaduin siihen lattialle ja makasin siinä tunnin. 

Silti mä rakastan suihkua, rakastanrakastanrakastan. Suihkussa käyminen on ehkä maailman mahtavin asia. Oikeesti, jos pitäis valita vaikka syöminen tai suihkussa käynti, valitsisin varmaan suihkun. Okei, no se on yks maailman parhaista asioista, ei nyt ihan paras. 

kauniskauniskauniskaunis<3

Ainiin joo, otin edistyskuvia aamul hetikun heräsin. (En tiiä, miten päädyin takas sänkyyn.) 

Ei ollu ensimmäiset edistyskuvat, mutku päädyin poistaa aiemmat jossain vaihees, kun itseinho kasvo liian suureks. Ja mittailinkin, hyi, en oo laihtunu tarpeeks.

Mul on varmaan viidet shortsit, mut en voi käyttää yhtiäkään, koska näytän niissä sen verran hirveeltä. ;s

Ikä: 16 vuotta (vieläkii /sadface)
Pituus: 165cm
Paino: 66-68kg linjalla mennää
Vyötärö: 76cm
Lantio: ~94cm? (Vittu vihaan mitata tätä.)
Reisi: 59cm (ääh.. se oli maaliskuussa 60cm)
Pohje: 39cm (hyi........)
Käsivarsi: 27cm
Käsivarsi (siitä "alempaa"): 24cm
Ranne: 16cm
Rinnan ympärys/rinnan alta: 91cm/80cm
Paitakoko: XS/S, joskus harvoin M
Housukoko: 40/42, oisko tuumakoko joku 31, varmaan XXXXXXXL
Lähtöpaino: 86kg
Tavoitepaino: 56kg

Ainiin ja hyi, miten mun aamupaino on ollu jo monena päivänä tosi korkeella. Tänäänki 67,5kg. Sit söin ja se oli 69,3kg. Myöhemmin 70,3kg ja sit, kun pääsin kunnolla sängyst ylös se oli 68,5kg. Mun pitää saada taas kontrolli takasin, en voi jatkaa sil linjalla, millä nyt oon. Hyihyi minä.

Kesä 2012 - the summer of love?

Kesäloma, rakastan. Ihan tosissani, vaikka ei tunnu miltään. Ei oo tuntunu mikään miltään varmaan 4 päivään. Ja oon ahminu jokasena näistä päivistä, mättäny ruokaa ku hullu. Eli siis pitää vaa syödä vitusti niin tunteet häviää? Toisaalt mä en pysty siihen, en todellakaan, koska mä vaan LIHON ja lihonlihonlihon. Painan varmaan 70kg vähintään tällä hetkellä. Nesteitä? Joo, varmaan, mut oksettaa. Muut on niin ihanan sopusuhtasia, vaik ne painais 30kg enemmän kun mä. Kerran läski, aina läski? Karu kohtalo mulla. /sarcasm

Mut tästä kesästä on parempi tulla paras ikinä. Suunnitelmia riittää vaik muille jakaa, joten pitää vaa pistää kaikki toteutuksee. Isoimmat jutut mitä tänä kesään tulee tapahtumaan on Kreikanmatka ja ehkä matka Berliiniin ja näiden lisäks kaikkee muuta kivaa. Yks koko heinäkuun kestävä juttu ymsyms.

Haluun Saksaan oikeesti. D:

<3 Kreetalle, ahhh. Mä rusketun jee!

Ja aion painaa heinäkuun lopussa korkeintaan 60kg. En grammaakaan enempää. Kelasin muuten tänään, kun olin käveles himaa, että mitä mä haluun elämältä. En mitään? Haluun tavoitepainoon ja sillä hyvä, en mä muuta keksiny.

Koska tästä minuutista lähtien mä en tarviste rakkautta, en ketään ihmistä. EN TARVII. Enkä haluiskaan. Musta tulee vahva, itsenäinen ja kaunis sekä hoikka. Tarpeeksi hyvä. En tarvii muita, mut tarviin niiden hyväksynnän kumminkin. Ja vaikken tarvis ketään, kyllä mä silti välitän.

En välttämättä väitä, et musta tulee onnellinen. Ehkä yksinäinen, mut enköhän mä ole jo. Joten ei oo mitään eroa, ja oon valmis siihen. Oon kyllästyny oleen riippuvainen muista ihmisistä, enkä aio enää olla. Ja mitään romanttisia tunteita, ei enää ikinä. Voikun nää tämänhetkisetki häipyis, ehkä mä jatkan sitä, et pysyn poissa, niin se saa olla rauhassa ja kaikki on onnellisia. Koska on nyt tärkeempiiki asioita, kun mitä mä haluun.