Yritän pois, mut se imasee mut takas sisään

Öömoi. En ees tiiä, mitä kirjottaisin. Tuntuu, että pää vaa hajoo tällä minuutilla ja mahaan sattuu ihan vitusti. Ehkä se kaikki ruoka, mitä söin eilen, turpoo siel ja loppujenlopuks aiheuttaa vaa lisää raskausarpia.

Tuntuu siltä, että painoa on tullut toissapäiväisestä jonkun 5-10kg. 

"Ei se ole mahdollista!!!"

On. Sen on ihan pakko olla, koska en mä muuten näyttäisi tältä. Tai siis niin erilaiselta kuin vielä tiistaina.

Vois varmaan alkaa harrastaa jotain liikuntaa ja pitää kontrollin syömisen kanssa.

Yli kolme vuotta, ja silti mä tahtoisin vaan laihtua - olla pieni, heikko ja heiveröinen.

Mua sanottiin viime kesänä keijuksi. Ei sitä voi uskoa. Sattuu ajatella sitä aikaa, tukahduttaa. Ahdistaa, aina.

Oon ikuisesti liian lihava, liian painava, liian rasvainen ja roikkuva.

Liian muodoton.

Tiedän, ettei mun vartalon luontaiset muodot oo kauheen pahat, mut koska niissä on niin paljon kaikkea päällä, ei niistä oo oikein mitään iloo.

Voikun se ainoo asia, jota laihtumisen lisäksi haluisin kuollakseni, tapahtuis.  Ei se tapahdu, oon tyhmä ja toivon silti. Jotenkin vähän säälittävää. 

Epätoivo.

Uskaltaisinpa mä vaan käydä vaa'alla, mutta eivoieivoieivoi. En uskalla, koska luultavasti en ole viimekertaiseen (tammikuu?) verrattuna grammaakaan kevyempi.

Tuntuu, että en varmaan laihdu koskaan. En, vaikka tekisin mitä.

Kaduttaa, että söin eilen niin paljon. Kaduttaa, että tunnen syyllisyyttä ruoasta ja yritän jotenkii kuihduttaa itteni olemattomii. 

Ja mun vanhemmat yrittää parhaansa mun takia. Ne ei ymmärrä, mutta kai ne yrittää auttaa. Mä oon niin itsekäs, että mielummin valitsen sairauden ja oon ahdistunu (ja ehkä joku kaunis päivä viel laiha), ku otan apua vastaan ja riskeeraan kaiken.

En tiiä vittu, ei musta kuitenkaan tuu koskaan laihaa.

SE ON NIIN VITUN EPÄREILUA

Se, kuinka jotkut syntyy sellaisina, ja jotkut raataa ja lopulta päätyy vahingossa tappamaan itsensä sen takia.

Miksei voisi olla mahdollista päättää, miltä näyttää? Se olis kai liian helppoa, eikä sil ulkonäöl ois enää sillon niin paljon väliä.

Kaduttaa jo etukätee se kaikki, mitä tuun syömää tänään. Huomenna pitäis olla laihimmillaan, mut kusin sen jo tiistai-iltana. Tekee tavallaa niin paljon mieli vaan luovuttaa. 

Voisinko mä vaan olla vihdoinki nopee tän laihdutuksen kanssa, niin että se vielä joskus loppuisi?

Nojee, löysin kuvan, jossa näkyy jalatkin. Miten ne on niin epäsuhtaset? 

Ja en enää tiedä, miten jaksan vihata itseäni ja vartaloani ja kaikkea.

En jaksa mitään, enkä varsinkaan pistää syömishäiriölle vastaan.

Ehkä kaiken tän jälkeen musta tulee kuitenkin laiha.

Puutostila

Musta tuntuu, että kuolen tänä vuonna, ei oikeaa tietoa, että miksi, mutta sellainen sisäinen aavistus.

Tai en oo varma. Ehkä?

Turhuutta täynnä koko elämä, ei jaksaisi olla sosiaalinen, ei selvänä todellakaan. Välillä tulee hetkittäisiä huutoja pään sisäpuolelta, jotka käskee pitämään taukoa tästä kaikesta, päihteet ja ratailu ja kaikki vastaava. Ei jaksa ajatella, ei voi. Ilman on niin vaikea hengittää. Ilman mitään.

Tai ketään.

Mulla on selvä kuva päässä siitä, miten haluaisin mun elämässä asioiden olevan. Tatuointeja, pari lävistystä lisää. Hyväkuntoiset hiukset, kunnolla erottuvat kylkiluut ja täydellinen perse, muodokkaampi ja isompi. Dominoiva, älykäs mies, joka välittää musta, sopii luonteeltaan, palveluttaa ja pitää huolta.

Mutta sellaisessakin tilanteessa pelkäisin niin paljon, että rikkoisin kaiken joko vahingossa tai sitten tarkoituksella ennaltaehkäisyksi. Ettei satu sitten myöhemmin.

Vaikka aina sattuu. 

Ainoa, mihin saan kunnolla otetta, on se riipivä epätoivo. Mä en halua olla täällä enää.

Säästän itseäni elämän seurauksilta

Näin viime yönä painajaista, jossa kävin vaa'alla ja törmäsin taas lukuun 62,7kg. Painan ehkä kaks kiloa vähemmän ku ton.
Oksettaa ajatuskin. Jotkut aina välillä väittää, että oon laihtunu. Paino ei liiku alaspäin, ei millään, joten en voi olla laihtunut, piste.
Lihonut korkeintaan.

Tavallaan on ihan hyvä, että tietyt ihmiset ei kaipaa mun seuraa. Ainakaan se yksi, koska se on ainut ihminen, joka on tosissaan ollut huolissaan mun syömiskäyttäytymisestä.
Ei ole enää. Ja hyvä niin, koska nyt voin vaan laihduttaa ja kuihtua. Lopettaa tän hirveen mättämisen vihdoinkin.
Tavallaan tajuan itsekin, etten syö "liikaa", enemmänkin liian vähän. Muttakun mä syön niin vitusti ja oon niin ällöttävä. Roikun joka paikasta ja jos hankkisin lihaksia, paino nousisi.
Toisaalta jos ei syö, ei tuu lihaksia, mutta keho syö itsensä sisältäpäin, koska energiaa kuluu niin paljon enemmän ku sitä tulee.
Kai se on vähän sairasta ajatella, että toi on hyvä asia, toi hidas kuihtuminen ja tällaisten asioiden suunnittelu.

Ainoo kysymys on, että ketä kiinnostaa, koska mua itseäni ei kiinnosta enää pätkän vertaa. Mitä vittua mä täällä teen, jos ei ole syitä tai unelmia.
Ei ole oikein mitään, ja silti on kaikki.
Mun elämä on pienestä asti ollut sitä, että materiaa löytyy, rahaa tarpeeksi, mutta henkinen puoli jää aina vajaaksi. Aina.
Eikä kehenkään voi näköjään luottaa, koska ei ketään kiinnosta.

En vittu tiiä

Joo. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää se, miten en kelpaa seuraan. Ja kuinka puolet siitä, mitä sanon, jätetään huomiotta, porukassa ainakin.
Mikä mussa on vikana? Apua.
Itkettää. En ymmärrä. Miten kaikki vaan on tässä kuukauden sisään mennyt näin pahasti pieleen? Kai kelpasin ennen, ainakin luulin jotain sellasta. Vaikka ainahan se epävarmuus siellä pysyy, mutta nykyään sille tuntuu olevan syykin.
Ei mulla ole sellaista tunnetta, että kaikki vihaisi mua tai mitään. Ei ne vihaa. Ehkä mä oon vaan epämiellyttävää seuraa? Häiritsee, että mua ei pyydetä paikkoihin, tai no pyydetään, mutta ne tietyt ihmiset, joista nyt puhun. Niillä on niin kivaa ilman mua, ja mä olen se ylimääräinen, jolle ehkä voi laittaa jonkun viestin joskus, jos nyt mitenkään jaksaa tai kerkeää. Se, jolla ei oikeasti ole niin väliä.
Oon niin vitun ulkopuolinen joka paikassa. Tai sillon, kun on enemmän ihmisiä, ja kaikkien muiden jutut on mielenkiintosempia ku mun.
Niin kävi eilenkin, joten ei tää oo vainoharhailua. Pelottaa, kuulen kaikkii kivoi äänii (sentään siihen on kai syy).

Mun tekee taas mieli lopettaa tää kaikki niin pahasti, että en jaksa pitää itsestäni huolta. Söin äsken, ensin kupillisen ruokaa ja sitten sipsejä jonkun verran.
Ahdistaa niin vitusti. Lihon, ihan varmasti lihon. Ja näytän taas niin vitun hirveältä, että oksettaa. Ärsyttää tää alhanen itsetunto, mutta entä jos valitan aiheesta? Entä, jos olenkin täysin oikeassa kaikesta tästä paskasta? En mä halua tietää,
Haluaisin tavallaan käydä kaupassa ja ostaa karkkia ("yhyy oon läski", nii, miksköhän) ja limsaa. Kattoo jonku toisen leffan, yrittää selviytyä selvinpäin olemisesta. Jäädä tänne sängynpohjalle ikuisesti.
Miks jaksaa mitään, jos on aina se kolmas (tai neljäs tai viides) pyörä? Se, jonka asioista kukaan ei ole kiinnostunut. Se, joka sanoo sulle jotain, jonka kuulet, ja jolle ei vastata.
Ja joka kerta se viiltää sydämestä, nousee pala kurkkuun ja hävettää. Ja tajuan, että pitäisi vaan olla hiljaa, koska silloin musta pidetään paljon enemmän.

Vihaan paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ihmisiä ja itseäni siinä samassa.
Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.
Hyi vittu ihmiset on kyllä vastenmielisiä,
Miksen mä voi olla jo kuollut.

Pipipää

Ei ole sinällään paha olo. Turta kai? En osaa enää kirjottaa, yhtään, ollenkaan, ikinä. Mulla ei ole mitään sanottavaa mistään. Jaksaisinpa ees joskus kokeilla kirjoittaa taas uudestaan, jotain fiktiivistä. Sellaista, missä ainakin joskus olin hyvä. En uskalla, koska entä jos siitä ei tulekaan mitään? Entä, jos tämänki pienen toivonkipinän takaa löytyy vaan lisää lukkoja? Ja mä vain haluaisin kirjottaa. 

MUT EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN EN OSAA EN HAISTAKAA VITTU MITEN VOIN OLLA HUONO SIIN AINOOS OIKEES ASIAS JOSSA OON HYVÄ 

EN OSAA

Pakoilen ilmeisesti selväpäisyyttäkin, tai niin mulle väitetään. Ne kysyy, että mitä oikein juoksen karkuun, enkä mä osaa vastata. Luulisi, etten mitään. Mulla on kaikki, oon syntyny joku saatanan kultalusikka suussa ja SILTI en vittu osaa olla onnellinen. On niin viiltävän syyllinen olo kaikesta. Olemassaolostakin tavallaan.

Siitä, kuinka oon koht kakskymmentä vuotta rasittanu mun vanhempia en ainoastaan taloudellisesti, vaan yhtä lailla psyykkisesti.

Siitä on jatkuvasti syyllinen olo, ja tulee olemaan loppuun asti. Eiköhän se oo ihan oikein. Ei väärin ainakaan.

Eikä ne edes tiedä puoliakaan. Niitä pahimpia asioita, jotka ällöttää mua itseänikin. En avaudu niille, en kerro mun elämästä. Jos joku päivä kävelisin mun äidin luo ja kertoisin, että mua hyväkskäytettiin seksuaalisesti kolme kertaa vuonna 2014, se ois sanaton ja järkyttynyt. Sillä ei oo aavistustakaan. Mä en kerro niille mun elämästä, pitäisi, ne ansaitsis tietää, mutten vaan osaa tai pysty, riippuen tilanteesta.

Oon paha ihminen, pelkään koko ajan kaikkea (en ees intohimosella tavalla, vaan sellasella kuolleen tukahtuneella) ja satutan ja sitten satutan vähän lisää. Mun elämä on niinku paniikkikohtaus, joka on koko ajan tuloillaa, mut ei ikinä ala. Tai lopu.

En oo pelkästään itsekäs, oon kaiken lisäks viel itsekeskeinenkin. Aina puhumassa itsestään, ja joka kerta, kun sanoo sanan "minä", tekee mieli vaipua maahan ja jäädä siihen, nousta ylös ehkä myöhemmin. Mieluiten ei enää milloinkaan. En tiedä sitten, että puhunko tosissani AINA vaan itestäni, vai onko se muiden negatiivisten kommenttien seuraus, se luulo. Mutta tuskin se on luulo.

Oon kyllästynyt olemaan niin epävarma. Joka kerta, kun joku ei vastaa mulle, ihan sama netissä/tekstatessa/whatever/tosielämässä, oon täysin vakuuttunut siitä, että kyseinen henkilö on jostain kumman syystä alkanut vihata mua. Ei ihmiset kai pidä musta. Vittukun mitään ei voi tietää varmasti ja tuntuu vaan, että tukehdun tähän kaikkeen ja unohdin vielä kaikki kivat napitkin ihan toiseen kaupunkiin. 

Mutta ei mulla ole paha olla.

Ei ole.

Mä oon oman onnen orja

Väsyttää, ei nukuta. Sain taas pillereitä, jeejee. En tiiä, noitakaan ei edes uskaltaisi pahemmin käyttää, kun ei ole varmuutta, että millon tulee lisää. Vai tuleeko edes.
Jäätävää, kova lattia lohduttaa, mikäs tässä. Kaikki on ok.
Ja silti ei oikeastaan mikään ja ei melkein kukaan. Ei uskaltaisi tai kiinnostaisi olla yksin. Kuka jää?
Ei kai kukaan.

Osaisinpa mä kirjoittaa, tuoda asioita ulos, tehdä jotain hyödyllistä ja muuttaa tilannetta. Musta ei varmaan sitten vain ole siihen. Suunnitelmia löytyy aina välillä, muttei niistä loppujen lopuksi tule koskaan mitään.
Ei se haittaa. Ei jaksa, ei pysty.
Tää menee kohta ohi ja sitten jaksan taas olla.

"Mä oon niin ankara itelleni,
en kato taakse ikinä ja kelaa miten meni
--

Mut onks nää muka oikeita oireita?

Kaikki on okei, ei miehen kuulu olla toimetta

--

Mut ei omaa heikkoutta voi vaan myöntää

Elän harhaluulossa"

Maailman kivoin viikonloppu

Ohhoh, oon taas näköjään unohtanut kirjoittaa. Ei se mitään, jos ei tunnu siltä, niin sitten ei tunnu. Ei pidä ottaa mitään hirveää stressiä.
Mulla menee suhteellisen hyvin, en itke melkein koskaan nykyään (ainakaan joka päivä niinku ennen) ja mulla on uusia ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla ja jotka tuntuu tosissaan välittävän musta. Ei sillä, että entiset ei välittäisi, osa tietenkin.
Ehkä käytän päihteitä vähän turhan liikaa, mutta eihän se nyt sillä tavalla haittaa. Kunhan ei joka päivä. Oon ollut selvinpäin sitä paitsi jo montamonta päivää. Sunnuntai, maanantai, nyt tiistai. Ei paha.

Noniin, joka tapauksessa siitä viikonlopusta. Torstaina yksi kaveri laitto mulle viestiä, kun olin koulussa ja suostutteli mut lähtemään Kotkaan katsomaan toisen kaverin kämppää. Tietenkin lähdin, koska ex tempore -matkat on ehkä parasta ikinä! Ajeltiin sinne ja vietettiin kiva ilta neljästään (paitsi se oli kauhiaa, että panikoin, kun en tiennyt yhtään missä Karhulan keskusta on, mutta sekin selvisi loppujen lopuksi).

Perjantaiaamuna lähdin bussilla takasin Kouvolaan, menin kirjoittamaan vuokrasopimuksen, kävin Kelassa, pankissa ja sossussa. Ja ostin söpön pipon kolmella eurolla! Myöhemmin illalla päädyin sitten kaverille taasen, käytiin katsomassa Horossa God Given Ass, Nyrkkitappelu ja Pää Kii. Oli ehkä maailman paras keikka, vaikka en kyllä muista paljon mitään. Horosta seikkailtiin loppujen lopuksi takaisin kyseiselle kaverille ja sieltä Hesen kautta kotiin. En harrasta yleensä ikinä baareilun jälkeen sellaista, että käyn ostamassa ruokaa tms., joten olipa harvinaisen virkistävä kokemus! Namnam, sipulirenkaat ja donitsi ja kaikki.

Näytän kärsivält, mut oli just parasta! Sekavii ollaa, ohhoh.

Lauantaina herättiin vasta noin seittemän aikaan ja tehtiin "aamupalaa". Käytiin kaupassa ja hiisailtiin. Tehtiin kermaviilimaitorahkaomenajamansikkahillosekoitusta, oli niin hyvää, suosittelen!
Ainiin, ja syväluotaava luonneanalyysi myös. Huhuhuhu.

Sunnuntaina ei tapahtunut mitään erityistä, mutta oli rentouttavaa vaan lepäillä rankan viikonlopun jälkeen.
Parasta seuraa ja musiikkia ja kaikkea. Lisää näitä! <3