Pipipää

Ei ole sinällään paha olo. Turta kai? En osaa enää kirjottaa, yhtään, ollenkaan, ikinä. Mulla ei ole mitään sanottavaa mistään. Jaksaisinpa ees joskus kokeilla kirjoittaa taas uudestaan, jotain fiktiivistä. Sellaista, missä ainakin joskus olin hyvä. En uskalla, koska entä jos siitä ei tulekaan mitään? Entä, jos tämänki pienen toivonkipinän takaa löytyy vaan lisää lukkoja? Ja mä vain haluaisin kirjottaa. 

MUT EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN EN OSAA EN HAISTAKAA VITTU MITEN VOIN OLLA HUONO SIIN AINOOS OIKEES ASIAS JOSSA OON HYVÄ 

EN OSAA

Pakoilen ilmeisesti selväpäisyyttäkin, tai niin mulle väitetään. Ne kysyy, että mitä oikein juoksen karkuun, enkä mä osaa vastata. Luulisi, etten mitään. Mulla on kaikki, oon syntyny joku saatanan kultalusikka suussa ja SILTI en vittu osaa olla onnellinen. On niin viiltävän syyllinen olo kaikesta. Olemassaolostakin tavallaan.

Siitä, kuinka oon koht kakskymmentä vuotta rasittanu mun vanhempia en ainoastaan taloudellisesti, vaan yhtä lailla psyykkisesti.

Siitä on jatkuvasti syyllinen olo, ja tulee olemaan loppuun asti. Eiköhän se oo ihan oikein. Ei väärin ainakaan.

Eikä ne edes tiedä puoliakaan. Niitä pahimpia asioita, jotka ällöttää mua itseänikin. En avaudu niille, en kerro mun elämästä. Jos joku päivä kävelisin mun äidin luo ja kertoisin, että mua hyväkskäytettiin seksuaalisesti kolme kertaa vuonna 2014, se ois sanaton ja järkyttynyt. Sillä ei oo aavistustakaan. Mä en kerro niille mun elämästä, pitäisi, ne ansaitsis tietää, mutten vaan osaa tai pysty, riippuen tilanteesta.

Oon paha ihminen, pelkään koko ajan kaikkea (en ees intohimosella tavalla, vaan sellasella kuolleen tukahtuneella) ja satutan ja sitten satutan vähän lisää. Mun elämä on niinku paniikkikohtaus, joka on koko ajan tuloillaa, mut ei ikinä ala. Tai lopu.

En oo pelkästään itsekäs, oon kaiken lisäks viel itsekeskeinenkin. Aina puhumassa itsestään, ja joka kerta, kun sanoo sanan "minä", tekee mieli vaipua maahan ja jäädä siihen, nousta ylös ehkä myöhemmin. Mieluiten ei enää milloinkaan. En tiedä sitten, että puhunko tosissani AINA vaan itestäni, vai onko se muiden negatiivisten kommenttien seuraus, se luulo. Mutta tuskin se on luulo.

Oon kyllästynyt olemaan niin epävarma. Joka kerta, kun joku ei vastaa mulle, ihan sama netissä/tekstatessa/whatever/tosielämässä, oon täysin vakuuttunut siitä, että kyseinen henkilö on jostain kumman syystä alkanut vihata mua. Ei ihmiset kai pidä musta. Vittukun mitään ei voi tietää varmasti ja tuntuu vaan, että tukehdun tähän kaikkeen ja unohdin vielä kaikki kivat napitkin ihan toiseen kaupunkiin. 

Mutta ei mulla ole paha olla.

Ei ole.