Yritän pois, mut se imasee mut takas sisään

Öömoi. En ees tiiä, mitä kirjottaisin. Tuntuu, että pää vaa hajoo tällä minuutilla ja mahaan sattuu ihan vitusti. Ehkä se kaikki ruoka, mitä söin eilen, turpoo siel ja loppujenlopuks aiheuttaa vaa lisää raskausarpia.

Tuntuu siltä, että painoa on tullut toissapäiväisestä jonkun 5-10kg. 

"Ei se ole mahdollista!!!"

On. Sen on ihan pakko olla, koska en mä muuten näyttäisi tältä. Tai siis niin erilaiselta kuin vielä tiistaina.

Vois varmaan alkaa harrastaa jotain liikuntaa ja pitää kontrollin syömisen kanssa.

Yli kolme vuotta, ja silti mä tahtoisin vaan laihtua - olla pieni, heikko ja heiveröinen.

Mua sanottiin viime kesänä keijuksi. Ei sitä voi uskoa. Sattuu ajatella sitä aikaa, tukahduttaa. Ahdistaa, aina.

Oon ikuisesti liian lihava, liian painava, liian rasvainen ja roikkuva.

Liian muodoton.

Tiedän, ettei mun vartalon luontaiset muodot oo kauheen pahat, mut koska niissä on niin paljon kaikkea päällä, ei niistä oo oikein mitään iloo.

Voikun se ainoo asia, jota laihtumisen lisäksi haluisin kuollakseni, tapahtuis.  Ei se tapahdu, oon tyhmä ja toivon silti. Jotenkin vähän säälittävää. 

Epätoivo.

Uskaltaisinpa mä vaan käydä vaa'alla, mutta eivoieivoieivoi. En uskalla, koska luultavasti en ole viimekertaiseen (tammikuu?) verrattuna grammaakaan kevyempi.

Tuntuu, että en varmaan laihdu koskaan. En, vaikka tekisin mitä.

Kaduttaa, että söin eilen niin paljon. Kaduttaa, että tunnen syyllisyyttä ruoasta ja yritän jotenkii kuihduttaa itteni olemattomii. 

Ja mun vanhemmat yrittää parhaansa mun takia. Ne ei ymmärrä, mutta kai ne yrittää auttaa. Mä oon niin itsekäs, että mielummin valitsen sairauden ja oon ahdistunu (ja ehkä joku kaunis päivä viel laiha), ku otan apua vastaan ja riskeeraan kaiken.

En tiiä vittu, ei musta kuitenkaan tuu koskaan laihaa.

SE ON NIIN VITUN EPÄREILUA

Se, kuinka jotkut syntyy sellaisina, ja jotkut raataa ja lopulta päätyy vahingossa tappamaan itsensä sen takia.

Miksei voisi olla mahdollista päättää, miltä näyttää? Se olis kai liian helppoa, eikä sil ulkonäöl ois enää sillon niin paljon väliä.

Kaduttaa jo etukätee se kaikki, mitä tuun syömää tänään. Huomenna pitäis olla laihimmillaan, mut kusin sen jo tiistai-iltana. Tekee tavallaa niin paljon mieli vaan luovuttaa. 

Voisinko mä vaan olla vihdoinki nopee tän laihdutuksen kanssa, niin että se vielä joskus loppuisi?

Nojee, löysin kuvan, jossa näkyy jalatkin. Miten ne on niin epäsuhtaset? 

Ja en enää tiedä, miten jaksan vihata itseäni ja vartaloani ja kaikkea.

En jaksa mitään, enkä varsinkaan pistää syömishäiriölle vastaan.

Ehkä kaiken tän jälkeen musta tulee kuitenkin laiha.