Sick with myself but I've got no one else

"Meil on toi koulupsykologi,

haluisitko mennä juttelemaan sen kanssa?"

"Ööh, en mä..."

"Haluun vaa auttaa sua. Siks mä tääl oon."

"En mä kumminkaa. Mä juttelen kavereille,

ei mul ois sille oikeen puhuttavaa,

ei oo mitää."

Haluun mennä, tai en sittenkää. Miks muka menisin, enhän ees tarvii sellasta mihinkään, on pahempiakin ongelmia ku mun ongelmat. Ei niitä ees ole. En tiiä. Haluun sittenkii, tiiän sen nyt. Huomenna unohan haluuvani ja päätän, että en halua. Musta ei koskaa tiedä mitä haluun, en edes ite ikinä tiedä varmasti.

En uskalla, enkä tuu ikinä uskaltamaankaan. Millon oisin koskaan uskaltanu tehdä mitään, millä ois oikeesti mun elämässä väliä? En ikinä, nimenomaan. Pelkään lopullisuutta, uskon siihen niin syvästi ja haluan sen irti musta niin, että se ei pätisi muhun. Haluun pois kosketusetäisyydeltä, olla jotain kaunista ja herkkää. Jotain joka seuraa tätä kaikkea sivusta, jolla ei ole yksinkertasesti mitään vaikutusta tähän maailmaan. Ja silti haluisin, että mä vaikuttaisin edes jonkun elämään jollaki tavalla.

Säälittävää, tiiän.

Lauantaiaamuna kävin vaa'alla ja se väitti, että 66,9kg. En uskonu, mutta maanantaina päivällä se sano 66,4kg. Jee, normaalipaino. Jeeee, miksei tunnu missään? Luulin, että se räjäyttäis jotenkii ja sit huitelisin ympäriinsä ja kaikki aattelis, että onpas hoikka. Oon huomannu, että ainakun hermostun, rupeen hiplaamaan mun luita. Solisluut, ranneluut, välillä kämmenen luut. Vihdoinki mä tunnen pulssin ranteestakin, tätä on odotettu.

Sunnuntaina mummo ja sedän vaimo kysy, miten oon hoikistunu niin paljon. Tänään naapuri kysy samaa. Mummolle ja sedän vaimolle selitystä veden juomisesta ja annoskokojen vähentämisestä, naapurille kiusaantunut en mä tiedä ja hymy. Mutta en ansaitse laihtua, söin tänäänkin oikeasti niin vitun paljon, että en kehtaa kirjottaa sitä tähän. Ja kohta syön vielä vähän lisää.

Enkuntunnilla opettaja tuli mun luo ja kysy: "Näin ex tempore, voinko lukea sun aineen koko luokalle?"  Vähä hämmennyin, mut myönnyin kuitenkii. Hui, se oli jotenkii.. Ihanaa. Se luki mun aineen, muttei kertonu, että kenen aine on kyseessä. Sitkun se oli lukenu loppuu, se kehu mun kirjotusta ja sano, että se aine erottu muista ja oli erilainen tai jotain. Aaaaahh, en muista millon oisin viimeks tuntenu itseni ylpeeks jostain mitä oon tehny. Se oli niin mahtava tunne. Vieläki hymyilyttää, kun ees ajattelen.

Haluun alkaa kirjottaa enemmän, lukee enemmän, tekee enemmän, toteuttaan itseäni. Kyl musta voi löytyä se itseilmaiseva puoli, kunhan vähän kaivelee ja antaa aikaa.

Ei lukio sovi mulle. Tajusin just, että haluun ilmasta itteeni, ei se onnistu lukiossa. Lukiossa opiskelu on massaa, vähänniinku se sanomalehtipaperista tehty puuro, jota oli ysiluokan kemiantunnilla. Siihen lukiota vois verrata. Tylsää, harmaata, toistuvaa, millään tavalla rutiineista poikkeamatonta.
Eihän mulla ole edes aamurutiineja, miten muka voisin olla lukiossa ja jaksaa samaa paskaa joka päivä? Niinpä. Haluun vaihtaa, mä ihan oikeesti haluun. Voihan lukiota aina jatkaa myöhemmin. Haluun vihdoinkii elää hetkessä.

 "All the things she said,

all the things she said,

running through my head,

running through my head

All the things she said

This is not enough"

"Et sä mihinkää amikseen mee.

Sä oot alottanu lukion ja

opiskelut pitää hoitaa.

Aina ei voi tehä sitä mikä kiinnostaa."

Niin, nojoo kiva. En vaihda sitte. Hyväkun mä ainakin saan äskeisen puhelun jälkeen unta. Vituttaa, kun annoin opolle luvan soittaa äitille, ois pitäny vaan antaa olla ja sanoo, että koulu menee erittäin loistavasti. Niinhän se meneekin! O:

Mutjuu siis ihan sama, nyt meen tekee läksyt (...) ja hakemaan ruokaa (tunnesyöminen i love you <3) ja sit nukkumaan. Ja mä niin suunnittelin meneväni aikasin nukkumaa... Noh, ei voi mittee. (=

Ps. Näin perjantain ja lauantain välisenä yönä siilin ja se oli maailman söpöin. Ja sit näin toisen yhtä söpön sunnuntainakii. Tuituitui. <3

Pps. En ainakaa käyttäny taas 5h tän postauksen tekemisee. HUOH.