Mä ihan varmasti pystyn. Mulla ei oo mitään syytä olla pystymättä. Ehkä mä en jaksa, mutta ne on sivuseikkoja, sillä lopussa tää tulee kumminkin olemaan sen arvosta. Todellakin tulee, musta tulee laiha, kaunis ja täydellinen.
Ehkä sit kun oon laiha, kaikki pitää musta. Sitten mun ei tarvi ajatella. Ei tarvii pelätä pimeää, ei pelätä muiden ajatuksia eikä omia tunteita.
Oon tunnesyöjä ( miks ne omat tunteet pelottikaa? <: ) ja se vituttaa, koska se aiheuttaa niin helposti kierteen. Ensin on paha olla, ei sietämätön, mutta kumminkin paha. Sitten syön, AHMIMALLA, ruokaa, ruokaa. Ruoka pelastaa.
Se pelastaa hetkeksi. Sen jälkeen seuraa ahdistus ja ahdistus johtaa syömiseen. Tietenkin. Loogista.
RUOKA ON NIIN HYVÄÄ.
Sitten, kun olen laiha, voin nukkua. Voin levätä ja rentoutua. Nyt mä en voi tehdä niin. Odotan ihmettä, jota ei tuu koskaan tapahtumaan.
----------
"Tunne, rakkaus. Sä oot hyvä tyyppi ja mä tykkään susta." Niinpä, se on niin yksinkertasta. Uskonnontunti. <3
----------
Mutta näistä ajatuksista huolimatta olen onnellinen. Eilen mä en ollut, mutta purkasin sen TAAS johonkin muuhun. Pääsin niistä tunteista eroon, ne katosi eikä oo vielä tullut takas. Ehkä tällä kertaa ne on kokonaan mennyttä.
Mä olen onnellinen, koska pystyn tähän. I can do it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti