Euphoria, foreverlasting piece of art

Paino joskus seittemän aikaan illalla 65,1kg. Meidän vaaka on varmaan rikki, en mä olis voinu mitenkää laihtuu.  En tän viikon syömisten perusteella.

En voi, ENVOI ENVOI ENVOI alkaa syömään yhtää enempää kun mitä nyt syön.  En vielä, en ennen tavotepainoon pääsyä. Ei mulla oikeestaan oo ees kunnon tavotepainoa, mut alle 60kg tähtään, mieluiten 50kg pintaan. Sit voi ruveta kiinteyttää ja syömään monipuolisesti. En haluu painaa paljon vaikka oiskii lihaksia.

Tuli ihan mieleen minä itse. O:

Miksi mä uskon itteeni? Tai siihen, että kukaan vois koskaan tykätä musta. Tai rakastua muhun. En oo sellanen henkilö, johon vois edes ihastua, mussa on kai jotain vikana. Joo, oon ruma, oon läski ja sekasin ja.. epäriittävä, kyvytön tekeen mitään oikein. Tarvisin vaa sitä, että joku rakastais mua. Alkaa kyllästyttää yksinolemine. En vittu jaksa.

"Kyl sä löydät viel joskus sen oikean joka haluu sut kans."

I wish. Mut näin tuskin tulee tapahtumaan, eikä toikaan ihan hirveesti auta, kun se tuntuu nyt. Ei mikään "tulevaisuus on mahtava!!!111 silloin kaikki on mahtavasti" -selitys vaan enää vakuuta mua. Ei sitä jaksa uskoo, tyhjii sanoja ne vaan loppujen lopuks on. Let's face it, mulla ei oo tulevaisuutta.

Mikä musta puuttuu? "Ei mikään, oot hyvä just tollasena!" Niin ne vittu väittää ja silti se ei oo totta. Mä tiedän, että se ei oo totta. Sen näkee katseista ja alkaa pikkuhiljaa huomaamaan kaikesta muustakin. Käytöksestä ja äänensävyistä. Tai sitten siitä, miten löytyy lukemattomia todisteita mun riittämättömyydestä. Siitä, että jos en puhuis muille, mulla olis ehkä noin kaks ihmistä vanhempien lisäks mun ympärillä. Siis meinaan, että jos lopettaisin kokonaan kontaktien pitämisen yllä.

Ei pitäis uskoo mihinkään, ei muihin ihmisiin. Yksinhän täällä pohjimmallaan ollaan, alusta loppuun. Parempi ois olla päästämättä ketään lähelle, olla kai vaan yksin. Mut pelkään vaa liikaa, että jos kerrankii jättäydyn yksin, kukaan ei kysyis mua minnekkää. Pelottaa ei mikään ja kaikki. Vitun euroviisut ja noi viidetsadattuhannet rakkauslaulut.

Pitäis vaa sanoo se ääneen. Mä tykkään susta, anteeks. Mikä siin on niin vaikeeta, miksen pysty? Kai sekin tietää. Oon melkein 110% varma. Parempi jättää sanomatta, parempi kestää tää ja antaa sen mennä ohi. Ai, jos siinä kestää kaks vuotta niinku viimeks? No vittu voivoi, oma vikahan tää on. Parempi varmaan vaa antaa sen olla. Niinkai. Menin ja pilasin taas vaihteeks kaverisuhteen ihastumalla. Vitun säälittävää olettaa, että se toinen vois muka välittää musta sillä tavalla. Edes sillä tavalla.

Luuseri, kaikki vihaa sua ja oot ällöttävä. Et ees ansaitse rakkautta, muutkin kyllä tajuu sen. Ei voi mitää.

Tekee mieli myöntää, että SATTUU.