I wanna run and hide, keep it all inside

Sain tässä yksi päivä viestiä, että yksi rakas on lukenut joka päivä blogia, eikä silti tiedä mun kuulumisista mitään. Ei kai, kun en koskaan postaa.
Ei mulle kuulu mitään, joka poikkeaisi tavallisesta mitenkään. Ihan hyvää kai.
Tyhjää. Mitä muutakaan, kun elän aamupainolle, joka ei oo liikkunut varmaan kuukauteen tippaakaan alaspäin. Vaikka mä yritän ja yritän ja yritän. Ihan vitun sama mulle.

Ei huimaa enää ollenkaan ja se on niin tappavaa. Sisäisesti. Tulee niin lämmin ja tukeva ja ällöttävä olo.
Haluisin vaan syödä vähemmän, muttakun ei ole tupakkaa ja ilman tupakkaa vähäinen syöminen johtaa joko ruokahimoihin ja ylensyömiseen tai sitten ahmimiseen. Ja seuraavan päivän aamupaino on liian ahdistava ajatus, että voisin antaa minkään sellaisen tapahtua.
Mä syön muka vähän ja silti syön niin tajuttomasti liikaa.

Itseään on niin mukava kiusata (=

Joo. Ravintoterapeutilla oon käynyt nyt pari kertaa, kun polilla työntekijä laittoi lähetteen.
Taitaa vaan olla niin, että jää seuraava käyminen viimeseks. En oo kai tarpeeks sairas (I agree!) eikä siellä käymisestä kuulemma ole hyötyä, jos en ole valmis syömään enemmän. Tai edes yrittämään.
Niin kai sitten. Ei se varmaan olisi riittävä syy, että ravintoterapeutille puhuminen vähentää mun syömisahdistusta ihan jäätävästi.
Ehkä jatkan vaan työntekijälle syömisen purkamista. Ja kuuntelen sitä, että on ihan normaalia elää syödäkseen.

On täysin normaalia ajatella koko ajan, että mitä nyt seuraavaks vois syödä. Sen kanssa pitää vaan oppia elämään. Mitenvaan.

Oonks mä laiska vai sairas?

Pelottaa tää, kun ei saa enää mitään kunnolla sanottua. Tuntuu vaan, ettei kukaan tajua. Ei kunnolla.
Sanotaan, että ei saisi kritisoida muiden tekoja tietämättä niiden motiiveja. Miksi ne sitten kritisoi mua koko ajan? Polilla ja kotona ja koulussa.

Paskaapaskaapaskaa. Aamupaino 60,8kg, muutama päivä sitten 60,4kg. Odotin sattuneista syistä, että olisin mennyt tänään alle kuudenkympin. Ei kai sitten. Näillä kalorimäärillä, millä nykyään vedän, pitäisi kyllä tippua. Pelottaa, että alkaa taas jumimaan. En jaksa sitä uusiksi.
Kai pitää vaan jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta. Ja voisi alkaa syömään sen ~700-800kcal päivässä.
Mä en vaan usko pystyväni siiden.

Huimaa jatkuvasti ja koko ajan. Sille asialle pitäisi tehdä jotain, koska se johtu vähäisestä syömisestä. En vaan saa aikasiksi. Tavallaan huimaamisesta ja pyörtymisen pelosta tulee niin vahva olo. Vaikka sehän on niin heikkoa, että melkein naurattaa.

Salaa mielessäni toivon, että ruokahalu palaisi edes vähän. Ei ole muuta kuin satunnaiset mieliteot ja puukottava nälkä. Ahmimishimotkin on hävinneet melkein kokonaan. Moij moij.

Tuntuu, että on vaikeampaa kuin koskaan. Vaikka pitäisi mennä hyvin, kun paino on tippunut ja solisluu näkyvissä kokonaan. Mutta mä en itse näe sitä, vessan peili näyttää sileän ihon ilman mitään luuta. Sellaisen, niinkuin kymmenen kiloa sitten. Eihän mun pitäisi olla edes turvoksissa?

Voikun voisi vaan leikata kaiken ylimääräisen pois, mutta ei se onnistu. Miksen mä pysty vaan hyväksyyn itseäni tälllaisena?

388kcal ja saisin syödä tänään vielä vaikka mitä, tonnihan se virallinen raja on. Mutta en oo varma uskallanko. Ei se oo enää haluamisesta kiinni. Viidensadan ylittäessä alkaa ihan tajuton ahdistus.

En pysty syömään paljon, muhun ei ees mahdu ruokaa. Lämmin ruoka aiheuttaa jäätävän turvotuksen ja palan kurkkuun. On vaikeeta saada ees mitään alas.

Mitä mulle tapahtuu?

Apua.

Such a beautiful lie to believe in

mun ihmissuhteet lyhyesti?

Aamupaino 61,8kg. Miten vitussa se on noin alas mennyt? Mä kumminkin syön aika paljon liikaa enkä liiku yhtään. Ehkä oon jotenkin onnistunut boostaamaan mun aineenvaihduntaa. Emmätiedä.

Tuntuu jatkuvasti jotenkin tyhjältä, merkityksettömältä, yliväsyneeltä. Onkohan sekään sitten ihan tervettä, että nukkuu edellisenä yönä kahdeksan tuntia, herää yhdeltä (ilta?)päivällä ja sitten on ihan nukkumisvalmiudessa seitsemän aikoihin illalla. Kaipa sitten.

Eilen yritin polilla saada asioita ulos, mutta ahdistuin taas vaihteeksi sen verran, etten sitten saanut yhtään mitään tärkeää sanottua. Aika turhaa tuolla on käydä, ne ei voi auttaa, jos mä en puhu.
Mutta aina kun yritän, joku vaan vetää mut hiljaseks ja päädyn tuijottamaan lattiaa kiusaantuneena.
Aimitenniin aikuisiin on vaikea luottaa. Ihmisiin yleensä.

Joo. En onnistu avautumaan tännekään mistään. Okei. Ei jaksa edes yrittää, ehkä sitten joskus.. kolmentuhannen vuoden päästä.
Ainiin ja Esko suunnilleen muutti meille ja mun (ööh okei, no meidän) unirytmi on päin vittua ja jotain.
Ei oo oikein motivaatiota postata, ei se mitään. Niinkun kukaan edes lukisi.

Lolololololollllllllllllol turhaaturhaaturhaaa

JIIEEEEEEESKOOOOOOOOOOO ja Kitty Taiteilija

Maanantai, ei ollut taaskaan kaikkein armeliain

Hyvä viikonloppu jälleen, perjantaina mun ja Karitan synttärit ja sitten siihen lisäksi mun tuparit jonkinasteisessa kännissä. Lauantainakin olin alkoholin vaikutuksen alaisena, oho tää on aika harvinaista nykyään.
Ja ruokahalu tuntuu olevan aika lailla hukassa. Ihan sama, kai?

Mulla oli mielessä joku numerontäyteinen postaus, mutta nyt kyllä unohdin ne kaikki asiat, mistä piti kirjottaa.
Nojoo, oon taas ihan koukussa. Koukussa mihin, joku kysyy ja mä vaivaannun, koska en osaa vastata kysymykseen täysin järkevästi. Typeriin asioihin, aamupainoon, kaloreiden laskemiseen. Ihmisiin. Ruokaan jollain tavalla.

Kun on nälkä, ei oo ruokahalua. Kun on ruokahalu, se on sitten ahmimishimoa, ja sillon ei ole nälkä. Laihdutus tavallaan pelottaa mua, se ei välttämättä oo kontrollissa enää. Ihan sama.
Jännä sinänsä, masennus on aina vaan nostanu mun ruokahalua, miksi se nyt sitten häviää? Mullahan menee ihan hyvin.

Niistä numeroista. Aamupaino tänään 64,0kg, edeltävinä kai jotain 63,5kg. Kalorit liikkuu jatkuvasti (ainakin ruoan osalta) viidessäsadassa tai sen alla. En pysty syömään yhtään enempää. En edes tonniviittäsataa, vaikka ahmisin. Tuntuu, että kaikki aattelee, että mä oon vaan vaikee ja ärsyttävä. Niin mä oonkii, tyhmä, kuka muka tarvii selvitäkseen tiedon siitä, kuinka monta kaloria on pistänyt sisäänsä. Typerää, lapsellista, pakkomielteistä. Ehkä mä vaan kuvittelen sen?

Joten siis, hyvä viikonloppu (kahta paniikkikohtausta lukuunottamatta, kiitos ihanille, jotka autoitte selviimään). Maanantaina sekin sitten korjattiin.
Heräsin yksin, oli vaan minä ja tyhjyys. En saanut koko päivässä mitään aikaan, ja ahmimishimo alkoi aamupäivästä. Se hakkas päässä SYÖSYÖSYÖ KAIKKI MITÄ KAAPEISTA LÖYTYY ja mä vastustelin parhaani mukaan, mutta se ei lähtenyt minnekään. Ei vaikka kuinka yritin. Sitten illansuussa lopetin yrittämästä ja annoin sen vaan mennä. Ja sitten jouduin rangaistukseksi lenkille.
Mä en käy ikinä lenkillä.

Ainiin ja sain sunnuntaiaamuna mielialakyselystä 64 pistettä. Joomitä.

Lokakuun viimenen

Eilen 498kcal. Vittu tää on ihan typerää. Jopa mä tajuan, etten laihdu näin, saan vaan painon turvalliselle alueelle vähäks aikaa ja loppujen lopuks päädyn ahmimaan. Palaan alkuun uudestaan ja uudestaan.
Ostin terveellistä ruokaa jääkaapin täydeltä (nimim. syön puuroa aamupalaks, ENHÄN MÄ EES TYKKÄÄ PUUROSTA) ja pakko myöntää, että ei ees ahmituta päivän aikana, kun syö aamupalan. Oikeesti tää puuro on ihan hyvää, wtf. Riisipuuro on kai kamalaa, emt.

Miksi mä vaadin itseltäni täydellisyyttä? En saa syödä, tai pitää ainakin koko ajan syytellä siitä itseään, pitää käydä vaa'alla ja olla sillai "Voi ei!! I'm such a loser!"
Mun ongelmahan on just se paino. En mä aina vihaa peilikuvaani, mä vihaan vaakaa ja samalla rakastan sitä ihan liikaa. Rakastan nähdä, kun ne numerot tippuu. Se taitaa olla aika sairasta.
Sääntöjä tulee koko ajan lisää, ihanku nää ois jotkut uudet kymmenen käskyä tai jotain. Sairaat kymmenen käskyä.

1. Syö kolme kertaa päivässä, älä yhtään useammin.

2. Jos katsot telkkaria ja syöt lämmintä ruokaa, sen pitää kestää koko ohjelman ajan.

3. Muuten melkein kaikkien ruokien syöminen edellyttää, että kestona on ainakin 15min.

4. Tyyliin karkkien ja vastaavien (vaikea ajoittaa) kanssa ei aikarajoituksia.

5. Laske kalorit tarkasti, laskelaskelaske, älä syö, jos et tiedä niitä. (Arvioi yläkanttiin.)

5. Paahtoleivästä reunat ensin pois, sitten leipä palasiksi ja sitten sen voi syödä. Reunat siis syödään jo aluksi, mutta loput vasta paloittelun jälkeen.

6. Syyttele itseäsi ja mieti, että olisit kyllä voinut tuonkin jättää syömättä.

7. Älä välitä siitä, kun muut sanoo, että pitää syödä. Ei sun tarvitse.

8. Älä syö, kun on nälkä. Hae täydellisyyttä. Simple as that.

9. Kun teet smoothien käyttäen tehosekoitinta, käytä sykähdystoimintoa (joka on meillä kyllä rikki) ja sykäytä NELJÄ kertaa, ei enempää, ei vähempää.

10. Elä thinspoa, hengitä thinspoa, etsi sitä koko ajan. Älä anna minkään häiritä sua, tää on vaan ja ainoastaan sun, ihan ikiomaa.

Ei katsota sen kylkiluita, koska toikin olis aika täydellistä thinspoa. IHAN SAMA MULLE.

Olkaa kiltit, älkääkä ikinä ruvetko laihduttamaan. Syökää terveellisesti - ei - syökää ihan, mitä ikinä vaan haluatte sillä hetkellä. Jossain vaiheessa siitä voi nimittäin tulla mahdotonta.

Se on vaan ruokaa, goddammit. Miten mä voin pelätä jotain, joka on maailman luonnollisin asia?

Ja miten mä voin uskoa, että lihon 1200 kalorilla, että 1000kcal on ihan liikaa? MITÄ VITTUA, MINÄ?

weheartit.com, tagilla fat. huoh.

Ehkä se en ole minä, joka aiheuttaa ruokapelon. Se on se hirviö mun päässä, joka puhuu ja syyttelee ja esittää ystävää. Sanoo, että ei puhuta syömisestä polilla mitään. 

"Näistä asioista saan iloa: - ruoka" ja "Nämä asiat menevät hyvin: - syöminen".

Get the fuck out of my head, ohgay?

Kehuin eilen kahdelle ihmiselle Nicki Minaj'n vartaloa. Eihän toi ole langanlaiha (miksi pitäisi olla?), sillä on reidet ja rinnat ja mahaakin. Eikä se ole missään tapauksessa lihava. Treenattu kiinteäksi tietenkin, mutta onkohan montakin julkisuuden henkilöä, joka ei treenaisi? Kai se kuuluu työhön tai jotain.

Joten miksi liikunnan puutteesta pitää tuntea niin vitunmoista syyllisyyttä? Oma valintahan se on, ei kukaan oikeasti pakota siihen. Eikä liikuntaa pitäis harrastaa, koska on pakko. Ei ole, uskokaa se.

Niin, tämä. En oikeen osaa sanoa siihen mitään, mutta eiköhän kuva (teksti?) puhu puolestansa. Se on vaan todellisuudessa niin vaikea ymmärtää, me arvostellaan muita niin rankalla kädellä. Ei haeta selitystä niiden sanoihin ja tekoihin. On helpompaa vaan ajatella, että toi on kusipää, toi on säälittävä huomiohuora.

Vaikka asioille on aina joku syy, selitys. Ei kukaan olisi sitä, mitä ne tällä hetkellä ovat, ilman menneisyyttä.

Menneisyys vaikuttaa kaikkeen ja siitä on hemmetin vaikea päästää irti.

En mä siis väitä, että menneisyydellä voi oikeutta vääriä tekoja nykyisyydessä, ei tietenkään voi. Yritän vaan sanoa, ettei ehkä pitäisi tehdä niin nopeita johtopäätöksiä asioista.

Uskokaa tekin, mäkin yritän. Yritän karkottaa äänen päästä, yritän päästää irti kipeistä asioista, jotka sen ilmaantumiseen on johtaneet. Kyllä ne mulla itsellä on aika lailla tiedossa.

Ja älkää syytelkö itseänne niin rankasti, kelpaatte ihan juuri teinä. <3

Asdfghjk, rakastan mun kavereita. 

Ps. This is Halloween, everybody make a scene! O: 

Jooniinsiisöäh, hyvää vappua tai jotain sinne päin.

And if I let you in, you'll tear me apart

Viikonloppu, mitä siitä voisi sanoa. Alkoi hyvin, loppui hyvin. Juomassa ekaa kertaa en edes muista kuinka pitkään aikaan, öäh tekee mieli uudestaan ja äää. Ainut on se, että syöminen on taas tyhmää ja lihottavaa ja en ees tiedä. Perjantaina jotain 590kcal ja juomat (eli hyiminä), lauantaina 140kcal, sunnuntaina 378kcal ja tänään oon tällä hetkellä 81kcal paikkeilla. Lol syötin kaverille sen lämpimän ruoan, joka mun ois tänään pitänyt syödä. Ainakaan ei tarvinut heittää roskiin or some shit like that.

Must vähä tuntuu, että mulla ei sittenkään ole kapeat ranteet. Fuck.

"Miks sä sanot, ettei sul oo nälkä, vaik sun maha pitää koko ajan tollast ääntä?"

"Ei mul ihan oikeesti oo nälkä, se vaan pitää tollasii äänii. Emmä tiiä miks."

En mä tiedä, että haluanko oikeesti edes laskea kaloreita. Se on vaan niin turvallista ja tuttua ja omalla tavallaan ihanaa. Palkitsevaa. Kontrollissa pitävää.

Lupasin, etten laske, lupasinko? Se piti melkein kolme kuukautta, mutta sitten mä vaan.. putosin taas tänne.

Ei se haittaa, kyllä mä selviän. Älkää olko huolissanne.

Ai oho, eihän kukaan olis kumminkaan. xd Whatever!

Oon nähnyt lähiaikoina jotenkin paljon unia. En muista kun kolme, mut silti. Tiedän, että oon nähnyt jonkun unen, vaikka ei oo pienintäkään hajua, mitä siinä on tapahtunut. Kreetalla kaks erittäin mielenkiintoista, molemmat painajaisia kaiketi. Toisesta en enää muista, oliskohan ollut joku raiskaustsydeemi, mutta toinen on vieläkin mielessä aika selvänä.

Kävelen uudessa kaupungissa ensimmäiseen kioskintapaiseen, joka sattuu silmään.

On sunnuntai, joten tavalliset kaupat ei oo auki. Hyvä, en tykkää isoista marketeista.

Uusi kaupunki, jossa tykkään asua. Jossa en tunne ketään, eikä kukaan tunne mua.

 Pimeä sivukatu, astun sisälle ja hymyilen miespuoliselle myyjälle.

Mies on niin kaunis. Jotenkin epätodellinen.

Kerään ostokset, kasaan ne koriin ja kävelen kassalle, hymyillen yhä.

Myyjä katsoo muhun tummilla silmillään, hymyilee takaisin kylmähköä hymyä.

Ladon tavarat yksi kerrallaan kassapöydälle ja alan kaivella rahapussia laukusta.

Ei missään.

 Tuo kaunis mies kertoo tavaroiden hinnan. Sanon, ettei mulla ole rahaa mukana.

Säälivä katse. Kysyn, onko tupakkaa edes myynnissä.

Ei kuulemma ole.

Kävelen pöydän toiselle puolen, istun polvilleni miehen eteen ja alan hitaasti kopeloida sen housunnappia auki. Tuttua, liian tuttua.

"Mä teen mitä sä ikinä pyydät. Ole kiltti."

Sitten jotain tapahtuu. Mies antaa mun avata napin, mutta kun yritän jatkaa, se hyppää ylös tuolistaan.

"Ei täällä ole tupakkaa, ei täällä ole oikeasti yhtään mitään."

Mä tuijotan sitä silmiin ja tajuan kauhukseni, että se ei ole elävä. Että se on oikeassa.

Täältä ei pääse pois.
Se hyökkää ja yrittää puukottaa mua suoraan sydämeen.

"Täällä ei ole mitään, me ollaan molemmat kuolleita, tätä paikkaa ei ole edes olemassa!"

Tappelen vastaan, saan veitsen siltä pois. Alan hakata sitä reiteen ja nauran voitonriemussani.

Isku, isku, isku. Verta joka puolella.

 Mun päällä ja sen reidessä, jota ei edes pitäisi olla.

Sitten se katoaa ja tajuan hakkaavani itseäni. Se on mun oma reisi, oma veri. 

Huudan huutamasta päästyäni, mutta kukaan ei kuule.

Perjantailauantaiyönä uni, jossa L, H ja N (yhyy näyttää vammaselle tollai kirjaimina) seikkailee yhden niistä talossa. Ne yrittää kai etsiä mua. Mä olen siellä, mutta mua ei ole. En tunne itseäni, en nää itseäni. Nekään ei nää mua.
Jännä sinänsä, että tää uni kesti varmaan aamuviidestä aamukahdeksaan. Se katkeili, mä heräilin, mutta sitten se jatkui taas uudestaan. En oo varma, että nukuinko edes. Seinät kaatui päälle, oli kylmä jatkuvasti.

Ja piti nukkua takki päällä, koska en halunut käyttää normipaitaa. Ja sitten pidin kamalaa ääntä ja varmaan herätin kaverit koko ajan. Toinen niistä puhui unissaan ja se oli jotenkin.. pelottavaa. Tai mistä minä tiedän, ehkä mä kuulin vaan ääniä, ehkä ne oli vaan mun omassa päässä?

Ja todistin jälleen olevani lutka. Miksi mä annoin sen tehdä niin. Miksi mä annoin sen koskea. Saatana, säälittävää, huomionhakuista.

Vaikka halusin mä sitä, luulisin. Se vaan tapahtui, aina se vaan tapahtuu. Vittu.

Teitä kiinnosti tietää, mutta ehkä mä haukun itseäni, ettei muiden negatiiviset kommentit tuntuisi enää missään.

Ei ne tunnu, otan kaiken huumorilla ja se on ainoastaan hyvä asia. Ongelmia ei ole olemassa. Ei mulla ainakaan.

Ginger half smiled. Adfghfvgh.

"Everytime I feel alone and left forgotten, 

I need to believe

In something like angels, to breathe"

Ainiin. Kävin kaverin luona vaa'alla. Kehtasi valehdella päin näköä, mulla oli vaatteet päällä ja 63,0kg.

Nyt mä en sitten voi todellakaan syödä paljoa, ennenku toi on totta. Eli ei koskaan. Miksi se sanoi mun painon väärin, jos se sanoi kaverin painoin oikein? Mitä vittua.

Hide my head I wanna drown my sorrow, no tomorrow

Moi, oon ollu takas Suomessa noin sata päivää (tainosiis sunnuntai kolme aamuyöllästä, jos niin voi sanoa), jos joku nyt ei tiennyt jo. Oli mukava loma, tosin turposin ööh.. kuus kiloa tai jotain, mut ihan sama. Saan syödä ihan mitä haluan ja painan 72 vitun kiloa. (=
Toisaalta haluun kyllä aloittaa vaa syömään terveellisesti ja liikkumaan ja vihdoinkin taas pitämään sitä ruokapäiväkirjaa. Ilman kaloreita.

Juuri tasan näin kävi niille siiventyngille. Naurattaa.

Joka tapauksessa, rahaa meni kun roskaa (yhyy ostin neljät kengät) ja öäh söin kamalasti, koska olin vaan.. kauheen turvaton. Niinkun aina "uusissa" paikoissa. Kdihffhdiesb, en keksi taaskaan mitään sanottavaa.

Nojoo, mä oon kotona. Kukaan ei enää usko muhun ja se on tavallaan aika huvittavaa. Aika monet asiat, jotka yleensä koetaan oh-so-vakavina, on mun mielestä vaan naurettavia. Tai siis jos ne liittyy muhun itseeni. Minäminäeikäkukaanmuu.

Ja löysin kaverin blogista testin ja tein sen, tunnelukkotesti se oli kai nimeltään. Ja ihan tosissani hajosin, kun tuijotin mun tuloksia silmiin. Suurin osa erittäin vahvaa, kaksi keskivahvaa ja kaksi vahvaa. Enhän mä edes ole lukossa, ei tunnu miltään eikä se haittaa tippaakaan.
Välillä tuntuu ja se on paljon haitallisempaa.

Mutta pitää mennä suihkuun ja käydä vaa'alla ja kaikkea. Joten joo, ei mulla ees ollut mitään tärkeää asiaa, en muista ainakaan. Asfdsgfdedfggh ainiin ja tänään mummolle läskeilemään, ehkä se unohti makaroonit kanakastikkeesta, toivottavasti. Vaikka makarooneilla se kastike on kyllä ihan taivaallista.

And I find it kind of funny,

I find it kind of sad

Mielenkiintoinen valaistuminen

"Kun vaihdoin vaatteita, mä tunsin oloni epälöllyväksi,

tavalliseksi, en vääristyneeksi

ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

En uskalla toivoa, joten kai se oli vain illuusio.

En mä VOI hyväksyä itseäni tällaisena.

En vaan voi."

Suora ote päiväkirjasta. En mä jaksaisi kirjoittaa mitään, pitäisi olla sitäpaitsi nukkumassa, herätys vähän yli tunnin päästä. As if mä enää mitään unta saan.

Päällimmäisenä ruoka-ahdistus, koska eihän matkalla pysty syömään terveellisesti, saati sitten vähän. Ällöttää jo etukäteen ensi sunnuntain aamupaino (ohhoh, tähänhän tulee pakollinen viikon kestävä vaakalakko). Toivottavasti en turpoa sitä neljää kiloa heti takaisin, jonka oon saanut pois tässä parin viikon aikana.

Pitää ainakin muistaa juoda paljon vettä, ja aion syödä ravintolassa aina lastenannoksen. Yritän parhaani olla ahmimatta. Kyllä mä pystyn tähän. Miksen pystyisi? Pakkohan mun on, en halua rikkoa niitä siiventynkiä, jotka olen itselleni jo kasvattanut. Mulla on ollut jollain tavalla niin paljon puhtaampi olo, kun se on tullut kunnolla takaisin. Ehkä pitäisi vaan uskoa sitä.

Mä en vaan haluaisi satuttaa ketään. 

Muttakun ranne 15cm ja vyötärö 71,5cm JA OH MY GOD MÄ EDISTYN TAAS.

Yritän pärjätä siellä, koittakaa tekin täällä Suomen ah-niin-kauniissa syksyssä. Sitäpaitsi ens viikon jälkeen on syysloma, you can do it guys!

Asdfgdssdfg, rakastan teitä ja tulee ikävä. Millon mulla muka olisi ketään ikävä. Nyt on. Pitäkää kiva viikko. <3

Such a dirty little liar

Kello on vasta 12, ja oon valehdellut tänään enemmän kuin keskivertoihminen viikossa. Ihan rehellisesti sanottuna (tai ehkä valehtelen?).
Nyt ajattelin, että voisin puhua - kirjoittaa? - totta. Ei mulla oo mitään syytä valehdella blogiin. Ehkä jättää asioita kertomatta, mutta se on eri asia. Puolitotuuksia, mä hymähdän.

Ei nyt ihan, mutta sillai että open up to someone asdfgdsadf and they get it and then someone else doesn't. Häv ai meid maiself kliär.

Mulla oli aamusta aika nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu, jos sanon suoraan, mutta vittu mitä paskaa. Psykologille pysty ainakin puhumaan luottamuksellisesti ja tasavertaisesti, mutta tuolla... Ei oo tosissaan.
Se katsoi mua alaspäin ja kohteli mua kuin.. 13-vuotiasta. Sellainen tunne tuli. Joojoo, tiedän, provo. Mutta silti, ei ollut sellainen henkilö, jolle voi kertoa asioista. Ei. Siellä ei voi puhua. Ei vaan voi.
Mitä hyötyä on saada ammattiapua, jos siitä ei saa mitään apua? Ammattiapu. Ajatelkaa.

Aattelin, että voisin puhua jollekin tästä syömisestä ilman, että vastaus on "Syö!", mutta ehkä unohdetaan se kokonaan. En mä voi puhua, jos on mahdollisuus, että nää asiat menee vanhemmille. Ja se sai mut tuntemaan itseni huonoks ihmiseks, kun en ollut alottanut lääkkeitä vielä. Vaikka nimenomaan lääkärin kanssa sovittiin, että rupeen napsiin niitä vasta matkan jälkeen.
Ja silti myönnyin, että siitä tulee mun työntekijä. TYHMÄTYHMÄTYHMÄ. 

Huomenna on viimeinen päivä Suomessa, viimeinen laihdutuspäivä. Ja mä en oo laihtunut yhtään. Aamupaino 67,2kg  ja mä en yksinkertaisesti voi syödä muuta, kuin ne leivät tänään. Luulin muuta, mutta ehei. Älkää huolestuko, enhän mä ees harrasta liikuntaa tai yleensä syö vähän (tulee vaan sellasia jaksoja). En mä ole vaarassa. 

PERFECT CAN I BE YOU ;_;!!!!!!!!!!!! ps. ihana paita.

Ainiin ja sitten, kun mä lähden Keski-Eurooppaan reivaamaan, niin tuun kuulemma raskaaksi, koska poltan siellä pilveä ja joku mies tulee näyttämään niin ihanalta. (= 
Thanks for the fucking respect! 

salaliitto O:

BLOGGER TAPA ITTES ÄLÄKÄ MUOKKAA ENÄÄ MUN FONTTEJA TOLLA TAVALLA

I HATE YOU

65,9kg

Tuntuu, että tulin eilen (tiistaina that is) ehkä hulluksi. Ihan sillä oikealla tavalla hulluksi, ei sillä tavalla, miten sitä sanaa väärinkäytetään. Tai siis.. en mä uskalla selittää. Se oli vitun pelottavaa, mutta jos joku tulee kysymään, niin katsotaan sitten, pystynkö puhumaan. Kerron tai en kerro.
Tuskin kukaan haluaa tietää, ja ehkä ihan hyvä niin.

Syömisestä on tullut taas vaikeampaa ja.. tajuttoman ahdistavaa. Eilen (tiistaina!) söin 442kcal ja en olisi tiennyt kuinka paljon, mutta oli pakko tarkistaa, koska en tiennyt voinko syödä sen, mitä söin. Mitä jos siinä olis ollut 900 kaloria. 900 on starvation dietin yläraja, lääketieteellisesti kai. En mä tiedä. Kuullostaa aika isolta summalta ollakseen mikään starvation diet.

ja ei, en yritä viitata tällä itseeni, vaikka siltä ehkä vaikuttaakin.

Joka tapauksessa, tänään se kostautui. Söin eka aamupalaksi banaanismoothien ja päätin fiksusti, etten syö ennen kuin illalla, koska äiti haluaa tehdä ruokaa. No enköhän vaan ottanut käteen ahniinrakkaan kirjan nimeltä Ihana meri ja se oli menoa. Sain luettua kai 90 sivua, sitten vaan.. sumeni. Mä kävelin määrätietoisesti keittiöön, päässä jyskytti

 "MÄ NORMALISOIN MUN SUHTEEN RUOKAAN"

ja mä vaan söin ja söin. Söin 30g mysliä ja puoltoista desiä maitoa. Söin kaks viipaletta pullaa ja sen lisäksi join kaakaota. Ja illalla äiti teki ranskalaisia ja kalapuikkoja. Mä söin niitäkin.

Sairasta, tekee mieli.. Ei siitä olis enää mitään apua. Ahdistaa ihan liikaa, kun ajattelen huomisen aamupainoa. Se ei SAA olla yli 66kg, pääsin vihdoinkin taas näin, öh, alas? Ja on enää kaksi päivää aikaa laihtua niin, että en näytä Kreikassa ihan jäätävältä. Pelottaa, että oon nyt ihan turvonnut. Pitäis ehkä käydä ostamassa nesteenpoistajia. Tai paastota huomenna. 

Syön huomenna kaksi leipää ja juon kolme litraa vettä. Sounds like a plan, vaikka se ei ehkä toteudu. Ehkä pitäisi olla vähemmän ankara itselleen, mutta joka kerta kun tunnen mun reidet, en osaa ajatella muuta kuin, että LAIHDU JO.

äääää misunderstood*

Miksen mä koskaan treenaa, miksi pelkään sitä niin paljon? Ajantaju on ihan kadonnut, mä en enää muista kuinka monta viikkoa oon ollut saikulla. Tää on ehkä toinen, mutten voi sanoa varmasti. 

asdfghfds niin sitä käy ;_; paitsi että insomnia ja insomnia, mutta en nyt jaksa noudattaa pakko-oiretuntemuksia ja ruveta selittämään hirveää romaania siitä miten taas käytetään sanoja väärin. Tai kumminkin pätisin vaan väärällä tiedolla. Whatever.

Pelottavaa, mutta ehkä pitäis vaan nauraa omalle heikkoudelleen ja tulla vahvaksi. Hävittää tää ylimäärävaluma. Oksettava liiallinen turhuus, joka mut ympäröi. Tunnen ne mun ihon alla, rasvasolut. En osaa selittää miltä se tuntuu mielessä, mutta paniikki aina lähellä. 

Olenpas naurettava. Ja sairas, eikai kellään voi olla taas nälkä, kun on vasta syönyt neljä tuntia sitten. Ei mulla ole nälkä ennen kuin ehkä kuuden tunnin jälkeen.

Sanity, perfection, beauty, truth.

Ainiin, Only My Railgun!

Ja ainiin, -4,2kg kahdeksassa päivässä. Turvotusta ehkä, mutta ainakin se putoaa.

Ja muuten, kyllä mä tajuan, ettei tällä tavalla laihdu pysyvästi, joten ollaan ihan hiljaa siitä, joohan?

Mun on pakko laihtua nyt.