There's something inside you, it's hard to explain

Mulla on niin ikävä sua, sitä aikaa. Vaikka lopuksi sekin oli typerää ja ahdistavaa - parempaa silti, kuin tää yksinäisyys. Silti oltiin me, ja se riitti. Sitten sä menit ja rikoit kaiken. (Ihanku en olisi itse tehnyt sitä hitaasti jo etukäteen......)
Kaikki muistot vaan kaatuu päälle ja tekee mieli itkeä, huutaa, raapia. Tahdon sut takaisin enemmän kuin mitään tällä hetkellä.

Joulu ei oo koskaan merkinnyt mulle paljoakaan, mutta se kuulosti oikeasti kivalta, kun suunniteltiin yhdessä, että tehtäisiin jotain - ihan perinteisiä asioita, ei mitään erityistä. Tai sitten, että lähdettäisiin Espanjaan.
Ja täällä mä nyt istun, yritän uskaltaa soittaa sulle ja sanoa, että äiti pyysi sut syömään. Vaikka huomenna. Tai ylihuomenna. Tulisit edes käymään. Mä en jaksa.

---

Ja sä tulit käymään. Mä itkin, itken, tulen aina itkemään ja oon aina itkenyt lukuunottamatta niitä jaksoja, kun itku ei vaan ole vaihtoehto. Kun tyhjyys valtaa kaiken ja tunkeutuu pään sisään ja vie mut mukanaan.
Silti se tuntuu oikealta. Sä tunnut niin oikealta, että pää hajoaa ja kaikki murtuu ympäriltä.

Seksi muiden kanssa on mitätöntä - tietenkin mä lutkuudessani nautin siitä fyysisesti, mutta henkinen puoli jää niin vajaaksi, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. En halua sitä lisää samalla tavalla, kuin sun kanssa haluan. Tekee mieli juosta niiltä miehiltä pakoon, työntää ne pois ja huutaa, että eivätkö ne tosissaan näe sen esityksen läpi. Sen, miten "Oot niin hyvä sängyssä ja mä nautin tosissani!"

"Is my cock big for you?"

"....................... You use it well, you really know how to please a woman."

Ei todellakaan ole, enkö mä ole jo tehnyt sitä tarpeeksi selväksi.

---

Sitten puhuit taas, halusit ruokaa, kun et ollut syönyt mitään koko päivänä. Ja mä tietenkin toin, että saisin nähdä sut edes nopeasti. Ja tein kaikenlaisia varasuunnitelmia, jos en voisikaan jäädä yöksi. Laittauduin baarikuntoon, otin alottelemisjuomat mukaan ja kaikki vähät rahat, jotka sain kasattua.
Ja sitten kysyin, että voinko jäädä yöksi ja sä suostuit.

Koko ilta oli niin saatanan täydellistä, oltiin niinkuin silloin joskus, heitettiin läppää ja meillä oli kivaa. Välissä kävin röökillä ja avauduin kaverille siitä, miten mä haluan sua. Eri tavalla kuin ketään ennen - fyysisen puolen lisäksi henkisesti. En mä edes tiennyt aiemmin, että se on mahdollista. Haluta naida jotain ihmistä, koska se on sisältäkinpäin niin kaunis.

Ja sä teit aloitteen, niinkuin aina, juuri kun olin antamassa periksi, päättämässä, ettet sä halua enää edes mun vartaloa. Sekin on kaunista, miten huijaat mut aina siihen. Haluamaan tehdä kaiken seksuaalisen, mitä sulle vain tulee mieleen. Ja nauttimaan siitä oikeasti.
Vaikka tiedän tasan tarkkaan, ettei pitäisi harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, josta välittää tunteellisesti niin paljon. Mutten halua antaa periksi, en pysty eikä ole mitään järkevää syytä, en mä halua menettää sua kokonaan.

Lopulta me mentiin suihkuun yhdessä - asia, jota en enää halua tehdä kenenkään muun kanssa, ja ahdistun ja panikoin, kun joku haluaa tehdä niin. Pakenen ja keksin tekosyitä.
Sama suutelemisen kanssa. Mä en halua missään tapauksessa harrastaa seksiä kenenkään muun kanssa, jos se vaatii suutelemista samaan aikaan (en kyllä muutenkaan). Kännissä on kiva suudella kaikkia, kun tajuaa, ettei se merkitse kenellekään yhtään mitään.

Sitten mä vaan nukahdin sun viereen, ihan kiinni suhun ja tyytyväisenä. Kukaan ei ole koskaan herättänyt mua niinkuin sä teit, ja se oli niin saatanan kaunista, että olisin voinut itkeä ilosta.

Mä nukahdin uudestaan sun käsi mun ympärillä, mä ihan kiinni sussa, niin lähellä kuin vaan ikinä mahdollista. Ja me nukuttiin sillä tavalla, miten "vaan kaverit" ei nuku. Ihan kun oltaisiin vieläkin me. Ja tajusin monta tosi vaarallista asiaa, joiden ei välttämättä tarvitsisi olla millään tavalla uhkaavia tai vaarallisia. Meidän tapauksessa ne vaan ovat, ja tiedetään molemmat se tasan tarkkaan.

Sitten, kun äiti tuli hakemaan mut, tulit saattamaan alas asti. Et koskaan ole tehnyt niin.
Mä halasin sua, suutelin poskelle ja sä et meinannut päästää irti. Käskin sua pitämään hauskaa, ja kun sä vastasit, sun ääni murtui. Mä menin autolle, katsoin vielä kerran sua - en silmiin, koska se on vaarallista - ja sanoin äitille "moi", ääni murtuen täsmälleen samalla tavalla kuin sun oli puoli minuuttia sitten tehnyt.

Me ollaan niin traagisen kauniita. Voitaisiin olla juuri oikeita yhdessä, mutta ollaan molemmat vaan niin saatanan rikki, että se on liian vaikeaa. Kaikki on aina liian vaikeaa.
Ja mä olisin jaksanut yrittää vaikka maailman ääriin meidän takia. Jaksaisin vieläkin.
Mä haluan sut takaisin. Ei me VOIDA olla vaan kavereita.

Tää tuntuu niin pelottavan oikealta ja kauhean väärältä samaan aikaan.

Heaven, heaven, let me in

Jos annan itseni kokonaan Sille, kaikki voittavat. Ja pääsen mun tavoitteeseen. Ei se ole vaikeaa, eihän?
Syöminen itsessään on niin turhaa, kun ei tee edes mieli. Kyllä mä aion syödä, mutta vähentää taas pikkuhiljaa ja sitten lopuksi päästä sinne oikeaan olotilaan.

Miten tässä näin kävi? Hyvä vaan, vaikka turhia nämä hirveät mättämisjaksot ovat, mutta silti.
En jaksa oottaa, että nään jotain tuloksia.
Ne tunteet, mulla on niitä saatanallinen ikävä. Polttaa sisältäpäin ja silmät kostuu, kun ajattelenkin kaikkea sitä, mitä mulla oli, kun olin laihempi. Ja nimenomaan sen takia, että olin laihempi.
Ei se ole onnellisuutta varten. Vaikka en mä kumminkaan halua menettää ihmisiä, mutta kukaan ei ymmärrä tai edes yritä ymmärtää.

Mun on ihan pakko pystyä laihtumaan edes siihen viiteenseiskaan, ja sitten katsotaan uudestaan. Joo.

23h

Mä siis näköjään osaan vieläkin, en niin hyvin kuin ennen, mutta silti. En vaan osaa laskeutua, mutta kaiketi siihenkin oppii. Parempi olis.

Koulu on yksi parhaista asioista, jotka on tapahtunut vähään aikaan. Mä en halua syödä aamupalaa. Mä en pysty syömään ruokalassa.
Mä kävelen pysäkille ja tunnen sen tutun ja turvallisen huimauksen palaavan. Ei tarpeeksi vahvana vielä, mutta kyllä joku päivä sitten.

Mä en uskalla käydä vaa'alla, mutta jotain 64kg paikkeilla mennään, hyhyhyh. Vieläkin 7kg enemmän ku joulukuussa. Mä pystyn tähän, mä alitan kuudenkympin uudestaan ja pääsen vielä siihen viiteenkymppiinkin.
Mun on pakko.
Joku päivä.

En mä halua olla tällainen

En tajuu enää mistään mitään, missään ei ole järkeä. Mun pitäisi kuulemma hankkia oma elämä, ja pahinta on, että se on ihan totta. Yritän kaikkea, ainakin luulen yrittäväni, ja silti mikään ei onnistu.
Miten musta on tullut tällainen? Oon aina yksin jäädessäni niin tajuttoman yksin. Oletan, että ihmiset jaksaa mua, muttei ne koskaan jaksa.
Millään ei ole taaskaan mitään merkitystä, koska kaikki katoaa. Kaikki merkityksellinen, ja useimmat merkityksettömätkin asiat.

Tunnen huonoa omaatuntoa syömisestä ja SYÖMÄTTÖMYYDESTÄ. Mitä vittua.
Puhun terapeutille, "oikeista asioista" - tuntuu turhalta, koska ei se pysty auttamaan mitenkään. Meillä on niin erilaiset tavoitteet, erilaiset käsitteet minusta.

Mulla ei oo tulevaisuutta, ja se on niin.. pettävää. Aiheuttaa pettymyksen, whatever. En jaksa kiinnostua mistään tarpeeksi pitkäksi aikaa ja petyn liian helposti.
Makaan sängyssä, itken, syön tukahduttaakseni, kadun, syön vähän lisää, pidän tupakkatauon, syön, itken syömistä, syön, tupakkatauko, epätoivo ja toimintakyvyttömyys.
En saa mitään aikaiseksi.

Keväällä meni niin hyvin, kesäkin oli vielä siedettävä, ainakin tietyt ajat. Nyt ei oo muuta jäljellä kuin jäätävä epätoivo, turhautuminen ja tunne siitä, että oon vangittu.

Mä vaan halusin elää ja merkitä jotain.

Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä, mä en nää

Väsyttää henkisesti niin paljon, etten ehkä kestä. Jos saisin unta, menisin nukkumaan tällä minuutilla (kello on viis iltapäivällä, oh god..............), mutta ihan turha edes yrittää.
Mussa on jotain vikana, enkä saa varmaan ikinä selville, mitä se joku on.
Kyllä sen huomaa jo siitä, ettei kukaan halua puhua mulle tai nähdä mua. Tai ylipäätänsä olla missään tekemisissä.
Paitsi vanhemmat, jotka elää jossain vaalenpunaisessa kuplassa eikä näe sitä.

Olis aika mahtavaa saada pää sekaisin jotenkin, mutta yksin ryyppääminen ei nyt ihan suoraan sanoen hirveästi innosta. Onhan tuolla tuo tuki ja turva, jos ihan pakollinen tilanne tulee, puolikas viinapullo. Ei sillä mitenkään pitkälle kyllä päästä, tai mistä sen tietää.

Voikun joku vaan kertoisi, mitä oon tehny tai mikä mussa on väärin. Koska niin se on, mun seura ei kelpaa, vaikka muiden kyllä. Eikä tässä nyt ole kyse ollenkaan yhdestä tai muutamasta ihmisestä, vaan kaikista.

Mikä musta on tehnyt näin merkityksettömän?

And we will never be alone again, 'cause it doesn't happen every day

Istun terassilla ja poltan päivän yhdettätoista tupakkaa. Hups.
Hengitän ulos hitaasti ja nään kauniin paksun savuvanan purkautuvan ulos mun avoimien huulien välistä.
Niin kaunista, ihmisetkin ovat, suuri osa ainakin, jotkut jopa sisäpuolelta.
Kaikki toimii niin oudosti, hyttyset ja niiden siivet, kaikella on tarkoitus.
Mä en halua rikkoa kovalla vaivalla rakennettua kokonaisuutta.
Hämmentää, lievästi ilmaistuna.

wantwantwant yhyhyhyhy ;_; kaiken tossa kuvassa................... itseeni.

Mulla menee paljon paremmin, pelottavan hyvin.
Mutta en osaa ajatella kunnolla, kun luin yhden postauksen ja tunsin, että se oli henkilökohtaisesti kirjoitettu jokaiselle sitä lukevalle "ei kirjoittajan mielestä oikeasti sairaalle" lukijalle.
Koska eihän mua ole heitetty millään muulla kuin sillä roikkuvalla masennusdiagnoosilla ja nyttemmin jollain sekamuotoisella ahdistus- ja masennustilalla.
Ällöttää tollanen alentavuus, tosin oon monesta asiasta myös samaa mieltä.
Ennen pystyin samaistumaan sen postauksiin kympillä. Lukekaa huviksenne, niin tajuatte, mitä tarkoitan.

Joskus alan vahingossa ajatella, ja tajuan asioita.
Sen, ettei mulla ole seuraa täksi päiväksi. En kestä olla yksin, koska tylsistyn niin paljon, että meen ihan toimintakyvyttömäksi.
Senkin, että yksi mun parhaista kavereista ei tiedä enää mun kuulumisista mitään, koska sitä ei kiinnosta kuunnella, vaikka mä haluan ja oon valmis kuuntelemaan sitä. Aika tasapainoista ja oikeudenmukaista.
Laihdutus - MINEN HALUA, mutten kestä ajatusta lihomisesta. Silti yritän tehdä asioita terveellisemmin. Hyvä minä.

Vitun terveydenhoitajat ja niiden painostus siinä kaikista herkimmässä iässä. Vitun koulukiusaajat ja niiden onnistuneet yritykset painaa mut alas ja saada mut tuntemaan itseni ällöttäväksi.
Vitun vanhemmat, jotka tarkoittamattaan (?) triggeroi mua päivittäin.
Ja vitun pää ja typerät ajatukset.
Mun persoonaa yritetään koko ajan tukahduttaa, vanhempien, koulun ja terapian, sukulaisten ja kaiketi joidenkin entisten kaverienkin suunnalta.

NIMENOMAA! Mikä oikeus kenelläkää on hyökätä toisia vastaan? Vittusaatana. Öö en osaa selittää.

Jos kaikki sanoo, että pitää olla oma itsensä, miksi se pitää sitten jatkuvasti kieltää ja siitä syyllistää?

Ps. Perjantaina 66,8kg ja tänään 64,3kg............ Moijmoij nesteet. Niin ja painoin kuukausi sitten kaks kiloa vähemmän. Ja oon ehkä raskaana, toivottavasti en.
Mua syyllistetään siitäkin, eikä kukaan kuuntele mun kantaa. Sitä, kuinka pilvessä olin tän tapauksen aikaan ja sitä, etten oikeasti saanut yhtä lausetta ulos mun suusta.
Pps. Mutta mulla oikeasti menee paremmin. Enkä riipu lääkkeissä enää, tosin vieroitusoireita on näkyvissä, sellast se on.

Mulla on maailman sekavin olo, haluan soittaa jollekin ja sanoa muutaman erittäin positiivisen asian lauantaista. Jee. c:

//edit: ooooh sadas postaus OOOO: jee? viies tänä vuonna, ohohups

Kysymysmerkki

Niin, se sain kuulla olevani. Iso kysymysmerkki, ja sentään tiedän tasan tarkkaan, mitä ne sillä isolla tarkoittivat. Eli ehkä mä en olekaan vakavasti masentunut, vaan saattaa olla joku kehityshäiriö. En tiedä, jotain autismiin liittyvää kaiketi. Autisti, minä, lievästi, mutta ei yhtään ihmetyttäisi.
Sosiaaliset tilanteet on aina ollut vaikeita, joten mikäs siinä.

Kukaan ei osaa, halua tai pysty auttamaan. Suurin osa ei vaan halua.
Mä oon niin saatanan yksin, yritän pitää kynsin ja hampain kiinni niistä viimeisistä kontakteista, joita mulla on jäljellä. Mutta en mä pysty siihen. En haluu jäädä yksin.
Ehkä mä vaan ansaitsen sen? Muttakun yksinoleminen on niin pelottavaa, kesällä varsinkin.

Joskus se oli helppoa, rauhoittavaa, toivottu asia. Ei enää. Ja sain kavereilta puhelun, että voivatko ne tulla käymään. Ahdistavaa. Ei sellaisia, joille pystyisin puhumaan mistään, ehkä tavallaan joo, mutta en nyt, en tässä tilanteessa. Kumminkin myönnyin, ja ihan vaan siksi, että saan karkotettua sen tyhjyyden hetkeksi.
Kaikki on niin tyhjää, mä olen tyhjä. Vaikka tuntuis joltakin, on silti niin tyhjää ja kylmä, yksinäistä. Menetän mun parhaat ystävät, enkä pysty tekemään asialle mitään. Vaikka melkein yritän.

*nothing but giving head....................................................................................

Kävin yhtien toisten kavereiden luona kylässä, toinen oli lähdössä pois kotoa, niin en voinut jäädä yöksi. Ja olin säälittävä, ylitunteellinen TYHJÄ idiootti, rupesin itkemään. Yritin savustaa sen ulos, ei toiminut. Ei se koskaan toimi. Mikään ei toimi, pää varsinkaan.

Mieli. Mä en nää itseäni peilistä oikein, se on pelottavaa. Tai välillä nään, mutta en koskaan voi olla varma. Ja kukaan ei voi auttaa tässäkään - mä oon lihonut, en enää saa kuulla siitä, että oon niin pieni.

Haluan olla saman kokoinen kuin tämä ihminen, ja pahasti.

Tulee mieleen yksi kerta, kun makasin lattialla ja kaveri tuli ja yritti muistaakseni nostaa mut siitä, laittoi kädet mun vyötärön ympärille, ja se sanoi, pelästyi kai vähän:

"Ei vittu, vähän susta on tullu laiha!"

Se tuntui syntisen hyvältä. No, ei enää. En pysty lopettamaan sitä ruoan mättämistä, jolla yritän epätoivoisesti täyttää mustaa tyhjää aukkoa mun päässä. Tasan tarkkaan näin oli viime kesänäkin.

Ja mietin vaan, että jos mulla ei olisi mitään ruokavammailua, niin kaikki voisi tykätä musta niin paljon enemmän. Jos en olisi koskaan kertonut kellekään, ei ne olis huomannut.

Tai ehkä ne tykkäis musta, jos olisin pienempi, reilusti pienempi. Hauras, helposti särkyvä ja kevyt, pelottavan laiha. Typerää.
Ehkä mun vartalokaan ei toimi oikein, ehkä se on kääntynyt mua vastaan, niinkuin kaikki muukin mussa. Ehkä ei pitäisi antaa sille syytä tehdä niin.

Mutta mä oon vaan katkera ämmä, en pääse menneisyydestä yli ja en ees tiedä, haluisinko.

Miksei kukaan auta. Miksen mä osaa ottaa apua vastaan.

Have I crossed the line?

Ahdistaa ihan helvetisti. Tuntuu, että oon tehny jotain väärin, enkä tiedä kumminkaan.
En tiedä, että mitä. Kaiken? En mitään?
Mä en ole tehnyt mitään ja silti oon tehnyt kaiken. VÄÄRIN.

Housut roikkuu, ihanku olisin laihtunu tai nesteet ois lähteny meneen taas. Mutta ei se oo mahdollista, ei kumpikaan noista. Oon syönyt tänään hampurilaisen, 250g karkkia ja 0,25l (?) kaakaota. Ja sitten vettä.
Ainiin ja sen yhden saatanan keksin. Vitun luuseri.
Eikä edes tehnyt mieli, on nälkä. Mutta mä en taas saa enempää alas.
Ei olisi pitänyt syödä noitakaan, kun pääsin sinne.. Oikeaan olotilaan.

Ja mä vaan luulin, että en stressannut syömistä enää niin paljon. Söin oikeasti paljon taas, ilman että se edes ahdisti pahasti. Mun on pakko laihtua ja kunnolla tällä kertaa, olin KUUDENKYMPIN ALLA JO. Miksi vitussa mä menin ja pilasin sen? Kävin viisseiskassa, ajatelkaa. Olin jo melkein riittävä itselleni.
Siitä olis ollut 10kg tavoitteeseen. Ja mä kusin sen.

sso (((((:

Vittu, haluun pään sekasin ja heti. Apua?

Ei.

I wanna exorcise the demons from your past

Tein typeriä virheitä, en osannut käyttäytyä kunnolla mulle tärkeimpiä ihmisiä kohtaan, koska pelottaa sanoa vastaan mistään. Ja ei välttämättä pitäisi tulla kirjoittamaan siitä tänne, mutta ehkä joku/jotkut lukevat tän ja tajuavat, ettei niissä ole vikaa. Ei kenessäkään muussa ole vikaa kuin mussa. Ja enkai mä kenellekään muutenkaan voisi puhua enää, koska mulla menee paremmin, lääkkeet toimii, ruoka on hyvää ja ei haittaa, vaikka aloitinkin taas uuden kivan harrastuksen.

Mähän oon se, joka valehtelee ja sanoo kaikkea loukkaavaa, vaikka aina muka yritän olla kiva. Olla kiva, miten niin? Yritän, mutta en tarpeeksi, ja se ei onnistu. Joten ei sillä ole mitään väliä, koska ihmiset ei koskaan huomaa muuta kuin lopputuloksen, ei mitään muuta siitä väliltä.

Ja tekisi mieli oikeastaan vaan poistaa tää tai sitten kertoa, mitä oikeasti liikkuu päässä. En mä oikein osaa tehdä kumpaakaan. En osaa tehdä mitään. Jos yritän osata, en tee asioita täydellisesti, joten periaatteessa yritys on yhtä tyhjän kanssa.

ahhhh, hyvä paniikkikohtaus<3

Paino joskus pari viikkoa sitten 63,9kg ja syy on täysin tiedossa. Eräällä ihmisellä on muhun positiivinen vaikutus syömisen suhteen, uskallan syödä paremmin ja ruoka ei oikeasti enää vähään aikaan ahdistanut niin paljon. Ei melkein ollenkaan.
Ruoka on intohimo ja pahin vihollinen, enkeli ja demoni samaan aikaan.
Muistan, kun viimeksi ratkesin kunnolla, en vaan uskaltanut syödä melkein mitään ja laihduin sen takia parissa kuukaudessa 11kg.
Miksi näin on pakko käydä taas? Miksei se ruokamonsteri voi jättää mua rauhaan ja antaa mun olla epäahdistunut ja miellyttävä muita ihmisiä kohtaan? MIKSI?

Mussa on jotain pahasti vialla, päässä. Jotain, mitä ei vaan voi korjata, jotain synnynnäistä ja ylimääräistä. Valitin terapeutille siitä, miten roikkuva diagnoosi häiritsee, miten kunnollinen diagnosointi voisi auttaa ahdistukseen. Mun lääkitys on täysin päin vittua, syön joko liian pientä annosta tai väärää lääkettä. Tai liian vähän lääkkeitä, jos saisin itse sanoa oman mielipiteen, niin mulla olisi ainakin kahdet tai kolmet eri respalääkkeet.
Mutta en mä halua, että mun mielenterveys riippuu koko loppuelämän joistain saatanan pillereistä, joista ei edes ole mitään apua.
Kiitos, näkemiin.

In search of Wonderland

Oon miettinyt yli viikon, että pitäisi varmaan postata. En vaan ole uskaltanut, mutta nyt päätin sitten kumminkin yrittää. Kenenköhän takia, nobody knows.

Joo, Ihmemaahan. Tupakkaa ja vähennettyä syömistä ja siihen vielä lisäksi se kolmas, josta en puhu - ei ole vaikeaa, eihän? Haitallista ehkä, mutta kiinnostuminen olis turhan rasittavaa ja vaivalloista. "Ongelmien" pakoileminen on oikeastaan ihan hauskaa, on melkein nautinnollista uida siellä syvyyksissä.

Tuntea, miten kaikki on tavallaan niin oudon kaunista. Väärällä tavalla. Sairaalloisen kaunista.

A relapse after another, after another

And I think it's sick but I'm loving it, loving my relapses

Uppoan, mutten jaksa huutaa apua. Syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle.

Ei kukaan kuule. Tätähän mä halusinkin, joten ehken huutaisi, vaikka pystyisinkin.

59,0kg