Jos annan itseni kokonaan Sille, kaikki voittavat. Ja pääsen mun tavoitteeseen. Ei se ole vaikeaa, eihän?
Syöminen itsessään on niin turhaa, kun ei tee edes mieli. Kyllä mä aion syödä, mutta vähentää taas pikkuhiljaa ja sitten lopuksi päästä sinne oikeaan olotilaan.
Miten tässä näin kävi? Hyvä vaan, vaikka turhia nämä hirveät mättämisjaksot ovat, mutta silti.
En jaksa oottaa, että nään jotain tuloksia.
Ne tunteet, mulla on niitä saatanallinen ikävä. Polttaa sisältäpäin ja silmät kostuu, kun ajattelenkin kaikkea sitä, mitä mulla oli, kun olin laihempi. Ja nimenomaan sen takia, että olin laihempi.
Ei se ole onnellisuutta varten. Vaikka en mä kumminkaan halua menettää ihmisiä, mutta kukaan ei ymmärrä tai edes yritä ymmärtää.
Mun on ihan pakko pystyä laihtumaan edes siihen viiteenseiskaan, ja sitten katsotaan uudestaan. Joo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti