Tein typeriä virheitä, en osannut käyttäytyä kunnolla mulle tärkeimpiä ihmisiä kohtaan, koska pelottaa sanoa vastaan mistään. Ja ei välttämättä pitäisi tulla kirjoittamaan siitä tänne, mutta ehkä joku/jotkut lukevat tän ja tajuavat, ettei niissä ole vikaa. Ei kenessäkään muussa ole vikaa kuin mussa. Ja enkai mä kenellekään muutenkaan voisi puhua enää, koska mulla menee paremmin, lääkkeet toimii, ruoka on hyvää ja ei haittaa, vaikka aloitinkin taas uuden kivan harrastuksen.
Mähän oon se, joka valehtelee ja sanoo kaikkea loukkaavaa, vaikka aina muka yritän olla kiva. Olla kiva, miten niin? Yritän, mutta en tarpeeksi, ja se ei onnistu. Joten ei sillä ole mitään väliä, koska ihmiset ei koskaan huomaa muuta kuin lopputuloksen, ei mitään muuta siitä väliltä.
Ja tekisi mieli oikeastaan vaan poistaa tää tai sitten kertoa, mitä oikeasti liikkuu päässä. En mä oikein osaa tehdä kumpaakaan. En osaa tehdä mitään. Jos yritän osata, en tee asioita täydellisesti, joten periaatteessa yritys on yhtä tyhjän kanssa.
 |
| ahhhh, hyvä paniikkikohtaus<3 |
Ruoka on intohimo ja pahin vihollinen, enkeli ja demoni samaan aikaan.
Muistan, kun viimeksi ratkesin kunnolla, en vaan uskaltanut syödä melkein mitään ja laihduin sen takia parissa kuukaudessa 11kg.
Miksi näin on pakko käydä taas? Miksei se ruokamonsteri voi jättää mua rauhaan ja antaa mun olla epäahdistunut ja miellyttävä muita ihmisiä kohtaan? MIKSI?
Mussa on jotain pahasti vialla, päässä. Jotain, mitä ei vaan voi korjata, jotain synnynnäistä ja ylimääräistä. Valitin terapeutille siitä, miten roikkuva diagnoosi häiritsee, miten kunnollinen diagnosointi voisi auttaa ahdistukseen. Mun lääkitys on täysin päin vittua, syön joko liian pientä annosta tai väärää lääkettä. Tai liian vähän lääkkeitä, jos saisin itse sanoa oman mielipiteen, niin mulla olisi ainakin kahdet tai kolmet eri respalääkkeet.
Mutta en mä halua, että mun mielenterveys riippuu koko loppuelämän joistain saatanan pillereistä, joista ei edes ole mitään apua.
Kiitos, näkemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti