Do you feel me now but you're not quite sure?

Sen sijaan, että nukkuisin, istun koneella ja mietin tatuointeja ja seinätekstejä, haen inspiraatiota hardstylestä.

Paino jossain vaiheessa päivää 70,2kg....... Ansaitsin sen kyllä, tajuan sen verran itsekin. Voikun tää loputon ruoka vaan häviäis jonnekin. Ahdistavaa, kun normaalisti ihmiset voi nauttia ruoasta ja syödä sitä joka päivä, mutta mä vihaan ruokaa. Vihaan yli kaiken.

Se ei lopu ikinä. Aina, kun luulen päässeeni siitä eroon, joku ostaa lisää. Äiti ostaa, tai mä pyydän sitä ostamaan. En vaan osaa sanoa oikeita sanoja, en oo tarpeeksi vahva. Vaikka mun pitäis olla. En saisi syödä tällaisia määriä. Mä haluan sen välivuoden, niin ei tarvitse syödä melkein ollenkaan. Ja voi liikkuakin, kun ei asu enää kerrostalossa. Kerrostalosta ahdistaa ihan vitusti lähteä lenkille. Portaiden takia.

Mä oon pahoillani, mutten usko pystyväni syömään enää laskematta kaloreita. Heti, kun pääsen eroon kaikesta kalorisesta, mitä meillä on, herätän mun ruokapäiväkirjan uudestaan henkiin. Mun on pakko laihtua.

Tollanen tahdon olla, melkein valkoset, pitkät hiukset. Laiha ja kaunis ja jotenkin.. henkäysmäinen.

Huomenna lääkäri 17.40. Harkitsen vakavasti, etten mainitse sille mun ruokavammailusta, koska en halua, että siihen puututaan liikaa. Haluan tehdä sen mun omalla tavalla, laihduttamisen. Entä sitten, jos mun suhde ruokaan onkin täysin normaali, kun muutan yksin asumaan? Tavallaan en halua. Sitten en voikaan laihduttaa niin pitkälle kuin tahdon. Toisaalta haluan diagnoosin (tai sitten tiedon, ettei mulla ole mitään ruokavammaa eli kaikki on hyvin), että voin puhua tästä asiasta vapaammin. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

The things that I eat, the things that I say.

Näin "ihanaa" unta. Painajaista, luulisin. Olin lähdössä vaihtoon Amerikkaan vuodeksi ja halusin vielä kerran ennen lähtöä käydä vaa'alla, ihan vaan tarkistaakseni. Varmaankin lähtöpaino, jota voisi sitten verrata vuoden päästä. Tietäisi, että onko lihonut vai laihtunut siellä.

Mä seison kylpyhuoneen oven edessä, vedän sen auki.

Tuijotan lattiaa lamaantuneena ja räpyttelen hitaasti silmiäni. 

Auki.. kiinni, auki... kiinni, auki, kiinni, auki... kiinni.

Lattia tulvii vettä, saastaista vettä.

Vaaka on puoliksi likaisen veden alla.

Kuulen tuon kuvottavan nesteen solinan korvissani,

mutta mun täytyy astua huoneeseen, kävellä armahtajalleni.

Seison hetken sen edessä ja rohkaisen mieleni.

Vaaka käyttää epätavallisen kauan aikaa ruhoni arvioimiseen.

167 ,5kg.

Satakuuskytäseitsemänpilkkuviisi.

Kaikki kaatuu ja maailma sumenee silmissä.

Ehei! xd

Huomenna piti myös olla nuorisoneuvola, mutta en saa mistään kyytiä, joten peruttiin se. Aika rasittavaa, että tähän pitää vetää kaiken maailman ihmiset. En mä kaipaa neuvoja, kaipaan vapaata aikaa, stressittömyyttä. Aikaa yksin, kun kukaan ei häiritse, kun voin vaan herätä hitaasti, tehdä aamutoimet hitaasti ja skipata itkukohtauksen, joka on toistunut jo monena aamuna tässä lähiaikoina. Ei kai taas.

Rusko ja Kitty ainoot, jotka on lähes poikkeutta mun tukena. Kissat. Miettikää sitä.

Mutta mähän olen vain säälittävä angstinen paska, joka on läski ja kuvittelee olevansa ruokavammainen. Läski ja kuvittelee, että joku on muka pielessä, kun kaikki on ihan hyvin. Läski ja ahdistunut turhasta - mitättömistä pienistä asioista, joilla ei ole yksinkertaisesti mitään väliä. Läski ja niin helvetin syntinen, että oksettaa.

xd Joku on sisäistäny sen, mitä oon koko ajan teille yrittäny tolkuttaa, wayyyy to go!

"Katumukset, synnit syvät näkyy hyvin vaa'alla"

aaawww ;_; ei itketä ei.