Separate, sifting through the wreckage

Kuuntelen tätä ja itken ja sekoan kohta. Meinasin soittaa kaverille, mutta tulin toisiin ajatuksiin, koska en olisi pystynyt puhumaan. Mä en tiennyt, että voi tuntua tältä istua melkein tyhjässä asunnossa ja lähestulkoon tuntea päällekaatuvien seinien kosketuksen. Tuntea sen, miten ne kuiskaa kaikkia muistoja tästä paikasta, kaikkia lauseita, kaikkia tapahtumia.

Joulujenviettämiset, kännisekoilut,

 luultu rakkaus parikin kertaa, kunnes usko siihen meni;

tuska, tietokoneaddiktio, kyyneleet, nauru, elämä.

En kestä tätä painetta, näitä ajatuksia, jotka syö elävältä. Mä en ole sellainen ihminen, joka kestäisi ikävää. Pystyn unohtamaan ne kaikki huonot muistot tästä paikasta, kun ajattelen muutamaa hyvää.

Niinkun vaikka sitä, että kävin jo niin lähellä vitosella-alkavia. Tai joitain oikeasti tärkeämpiä, jotka unohdan, koska paino hallitsee elämää.

 

Joka tapauksessa, aiheesta toiseen. Kävin maanantaina lääkärissä. Ja oon sairaslomalla, mutta koska on koeviikko, en pysty pitämään sitä. Sain kuulla jotain rumaa, joka ei kyllä tullut ollenkaan yllätyksenä. Vaikka niin uskottelin kaikille, etten usko tämän olevan totta.

F32.9 - määrittelemätön masennustila

Se on kuulemma vähintään keskivaikeaa, luultavasti menee vaikean masennuksen puolelle. Syömishäiriötä ei pysty diagnosoimaan noin vaan, joten ei sitä kai ole. Mä olen ruokavammainen, mutten syömishäiriöinen. Okei. Pitää laihtua joka tapauksessa, mutten pääse ruoasta irti. En löydä tilaa syömättömyydelle. Joka paikassa on ruokaa ja se oksettaa.

Tiedän tasan tarkkaan, kuinka paljon paremmalta tyhjyys tuntuu. Tyhjä vatsa, alempi paino, luut enemmän näkyvissä.

 

Mun kehonkuva on ilmeisesti vääristynyt. Pidettiin Karitan ja Linnean kanssa torstaina teekutsut ja kuvattiin joku randomvideo, kun Karita lukitsi meidät ulos. Sitten myöhemmin sisällä Karita oli sillai: "Sun solisluut näkyy!" ja vastasin, että öäh, eihän. Siinä oli kuulemma kuoppa ja mä en edes nähnyt sitä luuta, oli vaan ihoa ja läskiä ja läskiä ja läskiä.

Karita joutu näyttämään mulle sen videon, että uskoin niiden edes vähän näkyvän.

Ja mä en pystynyt muuhun kun huutamiseen.

Kirjotin tiistai-keskiviikkoyönä jonkun randomin tekstin, kun en saanut unta. Jootiedän, se on aika.. säälittävä.

Niiden kehräysäänet ahdistavat enemmän kuin koskaan.

Repivät tärykalvoni palasiksi, 

pakottavat aivot ja sydämen niin pieneen tilaan,

että räjähdys voi tulla ajankohtaseksi millon tahansa.

Kun kehräys hälvenee, alkavat uniäänet, 

nuo nukkumisen tuottamat meluhaitat.

Tärykalvot äärirajoilla, 

ja vielä naurettavan pienen ärsykkeen takia.

Minä mietin vain, kuinka oksettavaa nukkuminen olisi.

Ja kuinka typerää on olla valveilla.

Tätäkö ne sitten kutsuvat ahdistuneisuudeksi?

Ja sitten kirjoitin äsken toisen. Yritin selittää yhdestä asiasta, paljastamatta mikä se sitten on. En oikein onnistunut.                                                                                     

Se tiukentaa otettaan. Tää on toisenlainen se, sellainen mistä en ole puhunut kuin ehkä kolmelle ihmiselle. Sellainen, josta useimmat ei tiedä, mutta joka on seurannut mua ympäriinsä ja kuiskinut korvaan vuosien ajan. Tarjonnut seuraansa ja helpotusta.

Tästä voisin halutakin eroon. Tai sitten hyväksyn sen seuralaiseksi. En osaa päättää.

Päättämättömyys on mun ainoa ongelma tässä asiassa.

Ainiin, ja aloitan Citalopramit heti, kun tuun Kreetalta takasin. Ei mulla oikein oo mitään järkevää sanottavaa paitsi, että ehkä ihan hyvä, että voi auttaa myös noihin kahteen muuhun. En sulje niitäkään pois epäilyistä.

  

"...käytetään masennuksen, paniikkihäiriön ja julkisten paikkojen pelon hoitoon.

...ei yleensä määrätä lapsille tai alle 18-vuotiaille nuorille."

Do you feel me now but you're not quite sure?

Sen sijaan, että nukkuisin, istun koneella ja mietin tatuointeja ja seinätekstejä, haen inspiraatiota hardstylestä.

Paino jossain vaiheessa päivää 70,2kg....... Ansaitsin sen kyllä, tajuan sen verran itsekin. Voikun tää loputon ruoka vaan häviäis jonnekin. Ahdistavaa, kun normaalisti ihmiset voi nauttia ruoasta ja syödä sitä joka päivä, mutta mä vihaan ruokaa. Vihaan yli kaiken.

Se ei lopu ikinä. Aina, kun luulen päässeeni siitä eroon, joku ostaa lisää. Äiti ostaa, tai mä pyydän sitä ostamaan. En vaan osaa sanoa oikeita sanoja, en oo tarpeeksi vahva. Vaikka mun pitäis olla. En saisi syödä tällaisia määriä. Mä haluan sen välivuoden, niin ei tarvitse syödä melkein ollenkaan. Ja voi liikkuakin, kun ei asu enää kerrostalossa. Kerrostalosta ahdistaa ihan vitusti lähteä lenkille. Portaiden takia.

Mä oon pahoillani, mutten usko pystyväni syömään enää laskematta kaloreita. Heti, kun pääsen eroon kaikesta kalorisesta, mitä meillä on, herätän mun ruokapäiväkirjan uudestaan henkiin. Mun on pakko laihtua.

Tollanen tahdon olla, melkein valkoset, pitkät hiukset. Laiha ja kaunis ja jotenkin.. henkäysmäinen.

Huomenna lääkäri 17.40. Harkitsen vakavasti, etten mainitse sille mun ruokavammailusta, koska en halua, että siihen puututaan liikaa. Haluan tehdä sen mun omalla tavalla, laihduttamisen. Entä sitten, jos mun suhde ruokaan onkin täysin normaali, kun muutan yksin asumaan? Tavallaan en halua. Sitten en voikaan laihduttaa niin pitkälle kuin tahdon. Toisaalta haluan diagnoosin (tai sitten tiedon, ettei mulla ole mitään ruokavammaa eli kaikki on hyvin), että voin puhua tästä asiasta vapaammin. Puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

The things that I eat, the things that I say.

Näin "ihanaa" unta. Painajaista, luulisin. Olin lähdössä vaihtoon Amerikkaan vuodeksi ja halusin vielä kerran ennen lähtöä käydä vaa'alla, ihan vaan tarkistaakseni. Varmaankin lähtöpaino, jota voisi sitten verrata vuoden päästä. Tietäisi, että onko lihonut vai laihtunut siellä.

Mä seison kylpyhuoneen oven edessä, vedän sen auki.

Tuijotan lattiaa lamaantuneena ja räpyttelen hitaasti silmiäni. 

Auki.. kiinni, auki... kiinni, auki, kiinni, auki... kiinni.

Lattia tulvii vettä, saastaista vettä.

Vaaka on puoliksi likaisen veden alla.

Kuulen tuon kuvottavan nesteen solinan korvissani,

mutta mun täytyy astua huoneeseen, kävellä armahtajalleni.

Seison hetken sen edessä ja rohkaisen mieleni.

Vaaka käyttää epätavallisen kauan aikaa ruhoni arvioimiseen.

167 ,5kg.

Satakuuskytäseitsemänpilkkuviisi.

Kaikki kaatuu ja maailma sumenee silmissä.

Ehei! xd

Huomenna piti myös olla nuorisoneuvola, mutta en saa mistään kyytiä, joten peruttiin se. Aika rasittavaa, että tähän pitää vetää kaiken maailman ihmiset. En mä kaipaa neuvoja, kaipaan vapaata aikaa, stressittömyyttä. Aikaa yksin, kun kukaan ei häiritse, kun voin vaan herätä hitaasti, tehdä aamutoimet hitaasti ja skipata itkukohtauksen, joka on toistunut jo monena aamuna tässä lähiaikoina. Ei kai taas.

Rusko ja Kitty ainoot, jotka on lähes poikkeutta mun tukena. Kissat. Miettikää sitä.

Mutta mähän olen vain säälittävä angstinen paska, joka on läski ja kuvittelee olevansa ruokavammainen. Läski ja kuvittelee, että joku on muka pielessä, kun kaikki on ihan hyvin. Läski ja ahdistunut turhasta - mitättömistä pienistä asioista, joilla ei ole yksinkertaisesti mitään väliä. Läski ja niin helvetin syntinen, että oksettaa.

xd Joku on sisäistäny sen, mitä oon koko ajan teille yrittäny tolkuttaa, wayyyy to go!

"Katumukset, synnit syvät näkyy hyvin vaa'alla"

aaawww ;_; ei itketä ei.

A side of me wanna be free, a side of me wanna stay a prisoner

Piti postata jo eilen koulussa, kun oli tuplahypäri, mut se ei oikeen onnistunu. Joku randomi tuli istumaan mun viereiselle koneelle (vittusaatana, koko tietokoneluokka oli tyhjä.....) ja sitten en vaan pystynyt kirjottamaan. Tai olemaan tumblrissa, joten en ois saanu kuvia ja ihansamaenjaksanu.
Tämä, kuunnelkaa. Ihanakaunisjotain, so relatable. ;_;

Haaveilen taas vaihteeksi enkeliydestä. Vaikka en edes osaa uskoa, että enkeleitä on olemassa. Ei kristinuskon tai jonkun vastaavan kuvailemia enkeleitä ainakaan. Ehkä sellaisia tosielämän enkeleitä. Kyllä sellaisia on.
Jos mä vaan voisin olla kaunis. Sellainen kuin muut ihmiset. Kaikki muut on vaan niin.. Hyvännäköisiä ja kauniita muhun verrattuna.

Ja jopa sairaalloisen lihavat ihmiset on kiinteitä muhun verrattuna. En osaa selittää, mutta mä olen jotenkin.. Niin hyllyvä, leviävä. Mussa on noin 90% rasvaa, 0% lihasta ja sitten 10% luita. Mutta mä en halua sitä rasvaa. Enkä voi kiinteyttää, koska pelkään lihaksia. Lihakset painaa ja ne vie kumminkin osan siitä tilasta, jonka rasva tällä hetkellä - juoksin vaa'alle, älkää kysykö miksi... 69,9kg, olin ihan varma, että 73kg - täyttää. Miksen voi olla vaan pelkkää luuta ja nahkaa? Miksen mä voi olla täydellinen?

Ja miksen enää edes yritä tehdä mitään minkään eteen?

Mä lihon helpommin kuin muut ihmiset. Lihon, jos syön yhdenkin päivän epätäydellisesti ja niinhän mä teen. Joka päivä. Syön karkkia, suklaata, kakkua, keksejä, pizzaa, ranskalaisia, sipsejä, KAIKKEA.

Se on niin väärin, että normaalikokoset ihmiset tuntee ittensä lihaviks. Ei kenenkään pitäis tuntee itseään liian isoks, ei kenenkää. Ei ulkonäöllä pitäis olla väliä. ;_; Paitsi mun vartalo on kamala ja sillä on muillekin väliä. Ne ei tykkää musta sen takia.

Eikä se ole mitään sokeririippuvuutta, ei se voi olla. Ei se vaan voi. Se valtaa mielen ja kehon ja sanoo, että SYÖSYÖSYÖ. Ja sitten mä syön ja se vaihtaa kantaasa ja huutaa mulle. Haukkuu mua. Pistää mut haukkumaan itse itseäni, puhumaan ääneen itselleni. Kirjoittamaan ilmaan tai vihkoon taitaitaitai. 

Auttakaa, en pysty enää vastustamaan ruokaa. En pysty enää mihinkään.

Where are we, what the hell... is going on?

Ostin muuten perjantaina hameen. Musta tulee hametyttö. Joohienoo. Kattokaa, otin kuvankii ihi ihi.
Ja huomatkaa taustalla muuttolaatikko ja kg-lehti, joka jouti kirpparille. Tykkään pitää kirpparia. Ja anteeksi jo valmiiksi käsivarsista ja mahasta ja jättireisistä.

Nimim. käytin n. 10000h siihen, että muokkasin kontrasteja ymsyms. ja sit viel toiset 10000h siinä, kun mietin, että voinko edes laittaa tän tänne. Kämää. Ja eikai mun maha näytä tolta oikeesti? Se oli/on kyl turvonnu, mut silti. ;_;

Kolmas maanantai peräkkäin, kun en oo ollut koulussa. Ai mitenniin maanantaina on vaikee päästä ylös.
Äiti laitto sekä psykologille että ryhmänohjaajalle viestiä. Hyvin menee. Ja sitte se kerto mun asioista vielä sen nuorisopsykiatriklinikkajokujollekin. Sen siskolle siis. Tosi mielenkiintosta, tiedän.

1. mä oon noista tisseistä samaa mieltä. taino muiden tissit on kivoja mutmut 2. se tunne kun mulla on kaikki nämä

Tekee mieli käydä vaa'alla. Tekee mieli laskea kaloreita, ihan tosi pahasti. Vaik en oo laskenut kuukauteen. Muttakun ei sillä oo kelleen edes väliä. Tai varmaan pitäis olla mulle, mutta ei se riitä. En mä halua/pysty tekemään asioita vaan itseni takia, joten annetaan olla. En uskalla laihtua, joten SYÖNSYÖNSYÖN.
Älkää luulko, että valehtelen. Syön rehellisesti sanottuna ~2000-3000 kaloria päivässä. Ehkä enemmänkin. En laske, mut arviolta. Alakanttiin. En uskalla syödä laihdutusmääriä. Pelottaa laihtua. Pelottaa kaikki.

Tänään oon kuunnellu tätä ja taas tätä aina tätä lol mikä mun ongelma on.

Ainiin ja Veturin Hair Storessa (olihan se se?) oli yks tuote -50%/asiakas -alennus. Ostettiin äitin kaa mulle hopeashampoo (haluun jo värjätä blondiks yhyy) ja kuivashampoo. Ihan siks, että voisin olla viel laiskempi paska ja pestä hiukset viel harvemmin. Tai no voisin pestä vaikka joka päivä ja silti ne ois tällaset.. vammaset. Mut onneks kaikkia kiinnostaa.

Tänään eräs ihana luokkakaverini näytti todellisen luonteensa ja todisti olevansa kusipäiden kuningas (kuningatar?)...... "Sil on 5 kurssii, miten se ei muka jaksa!!!!!!!11" Toivottavast se ei tiedä, että mulla on blogi. Tuskin.

En myönnä ennen diagnoosia. Ehkä mä olen sairas, ehkä en. Tänään olin sekopää ja ragesin banaanikärpäselle ja äiti luuli mua psykopaatiksi. Jännää again. Meen nukkumaan.

JA ainiin homot kommentoikaa, että en olis ihan yksin täällä höpöttämässä tyhmiä juttujani.

Kukaan ei ymmärrä - toisinsanoen valivali

 Vaakalakko ens viikon perjantaiaamuun asti. Tai enskuuhun asti. Tai koko loppuelämän. En mä pysty, mut kolmas päivä menossa. Tavallaan ei edes ahdista yhtään. Jännä. Tekis mieli huutaa ja raivota siitä, miten kalorien laskemisen lopettamisen jälkeen mä oon vaan tullu ahdistuneemmaks ja lihonulihonulihonu. En viitti.  

VOI VITTU, MITEN VOIN  OLLA NÄIN ISO?

Mä en usko, että pystyn tähän enää kauhean kauaa. Lololololol, en tarvii mitään tukea minkään asian kanssa. Varsinkaan syömisen.
Ainiin ja perjantaina se oli vahva, filosofiantunnilla. Se pakotti noudattamaan sääntöjä, en voinut muutakaan. Ahdisti syödä julkisesti. Ja sitten kysymys

"Ai vielkö sä syöt tota!"

Vastaukseksi nätti hymy ja hiljanen joo. Koska niinhän mun oli pakko. Pakko noudattaa sääntöjä, koska muuten voisi käydä vaikka mitä. En oikeestaan edes tiedä, että mitä. Jotain turhan pahaa.

En oo koskaan tykänny selkänikamista. Tai en ennen. Sitten näin sellaset luonnossa ja joku naksahti. Ne on ihanat.

Pitäis varata lääkäriaika, mut en saa aikasiks. Jotenkin turhauttavaa, miks mun pitäisi tehä yhtään mitään? Apua haetaan itsensä takia. Mä hain apua muiden takia. Tuntuu siltä, että saatan lopettaa käynnit missään sitten, kun/jos saan diagnoosin. En mä tahdo enää puhua kenellekään. Tai ehkä joo, mutten joko saa aikasiks tai uskalla. Riippuu ihmisestä. Toisaalta mulla on ehkä kaks ihmistä, joille ees haluisin puhua, joten... niin.
Ehkä äiti vois soittaa sinne lääkärille. Tiistaina.

Hei vanhemmat viel ehtis (=

Pitäis laittaa muuttotavaroita, pitäis puhua ihmisille, pitäis tehdä läksyt. Pitäis päästä läpi kaikista aineista, ettei niitä tarvii enää stressata. Filosofia ja historia menee tosi tiukille. Matikasta saan vähintään vitosen, enkku ja saksa on helppoja. Mä haluaisin pitää välivuoden. En voi kertoa sitä kellekään muulle kuin tänne, mistä te kaikki sitten sen luette ja nauratte mulle, kun oon niin laiska ja läski ja säälittävä. Anteeksi. Anteeksi, että aiheutan aina teille pettymyksen.

Ja anteeksi, että valehtelin tänään päin naamaa. En halunnut huolestuttaa enkä satuttaa. Se kysymys vaan tuli niin äkkiä.
Niinku muka auttais mitään pyytää blogissa anteeksi, kun ei se edes tiedä tästä. Anteeks, iskä.

"Based upon your responses to this screening measure, you are most likely suffering from an obsessive-compulsive disorder. You can view symptoms and treatment options for this disorder. This is not a diagnosis, or a recommendation for treatment. However, it would be advisable and likely beneficial for you to seek a professional diagnosis from a trained mental health professional in your community immediately." Niinvissii.

Nouse ja loista, pois noista ahdistuksen pauloista

mmmmmmmmmm.

Istun koneella ja mietin, että miksei väsytä. Ei yhtään. Tuntuu kuin olis kello kuus iltapäiväillalla. Pitäis mennä nukkumaan, mut miksi vaivautua.
Ja tumblr-addiktio pahenee taas päivä päivältä. Muuten ei haittaisi, mut huomaan miten kaikki thinspoblogit, joita seuraan, on niin.. vääräntuntuisia. Kyllä, ne kuvat on laihoista ihmisistä. Mutta ei yleensä luisista. Luiden pitäisi näkyä, että mä yhtään saisin mitään hyötyä niistä.

*those times.

Seisoin äsken peilin eessä ja selitin ittelleni ääneen englanniksi, miten paljon enemmän mun luut tulee näkymään kymmenen kilon päästä. Varsinkin, koska mulla näyttää olevan jotenkin tosi ulkonevat luut ihan luonnostaan. Ne sais vaan näkyä enemmän. Hymyilin ja sanoin

"Look at your collarbones,

they could be so pretty"

Ei siitä pidä huolestua. Aamupaino 66,9kg. Pitääkö tosta muka jonkun mielestä missään tapauksessa huolestua? Ei niin. Se on ihan normaali, melkein liian paljon. Mun painamana siis. Ei se oo normaali.

En oo tehnyt tänään mitään. En edes muista. Taino leivoin ja laitoin muutamaan kirpparitavaraan laput. Piti mennä zumbaan kaverin kanssa ja käymään iskällä. En mä päässyt ulos kotoa, niin jäipä molemmat tekemättä. Onko se tekoselitys, että on kipee? Siis jos oikeasti tuntuu siltä, vaikkei välttämättä olisikaan OIKEASTI kipeä.

Mä oon kipee joka päivä. Vanhempia ärsyttää ja säälitän itteeni. Poissaolot kerääntyy, ei niitä vielä paljon ole, mutta katotaanpa lukuvuoden lopussa. Ja syy on aina se, että mä olen kipeä. 

Oikeesti vaan.. väsyttää, en pysty lähtemään. Ei oo mitään syytä lähteä, joten jälleen kerran, miks vaivautua?

Epäreilua, että muut saa olla minkälaisia tahansa ja silti kauniita, mutta mun täytyy olla luinen ollakseni kaunis. Haukottelin, joten periaatteessa voisin vaan paeta jonnekin. En sänkyyn, en mä uskalla mennä nukkumaan. Ehkä nukahdan lattialle. Se ois jotenki.. En tiiä, mut haluun nukahtaa lattialle. Ja haluun lukea Baby Janen uusiksi. Nyt heti.

Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaw ihana. <: <3

Komm und rette mich, ich verbrenne innerlich

Mäkii voisin huolii noi jalat.

Meinasin vaan luovuttaa, kun sanoja ei tuu, mutten suostu siihen. En sittenkään. Kerron teille jotain tosi mielenkiintosta. Tai sit vähemmän mielenkiintosta, mitenvaa.

"Kaikki on kaukasta,
mutsi nalkuttaa

 ja pihalla leikkivät lapset vaa ärsyttää mua naurullaan."

Mitä on tapahtunu kahden viikon aikana? Ei oikeestaan mitää. Join maanantaina alkomahoolia humalahakusesti ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen ja rehellisest sanottuna siltä kyllä tuntukin.

Eikä se edes ollu sen arvosta. Ei ollu tarpeeks hauskaa eikä tarpeeks kauan. Enkä saanu tarpeeks unta. 

Toisaalta, mikä mulle koskaan ois tarpeeks?

Aamupaino 66,0kg. Tekis mieli olla vaan syömättä, mutkun äiti ja sen mies tekee koht ruokaa. Ja äiti haluu leipoo mun kans. Okei mitenvaa, niin kauan kun pysyn seittemänkympin alla, mä selviän. Tai ehkä kuuskasin alla. Tai kuusseiskan. Millään ei oo oikein mitään väliä. Paitsi välillä tulee vähän aikaa kestäviä "kohtauksia", kun vähän niinku.. Tajuaa, että onkin tunteet. En oikeen osaa enää sanoa haluunko ne vai en.

Luen, syön, luen vähän lisää. Noudatan sääntöjä. En laske kaloreita, mutta se on johtanut siihen, että yritän syödä vähemmän. En uskalla syödä paljon. Viikonloppusin kyllä, tai siis lauantaina ja sunnuntaina. Perjantaisin en, jollei oo ihan pakko. Pitäis varmaan lopettaa ruoan ajatteleminen koko ajan. Ei pysty.

Ja nyt hävis kaikki ajatukset. Voivoi. Olis pitäny selittää taiteista ja Linneasta ja Linneasta taiteissa, mut en nyt saa aikasiks.

AAAAA ihana. Adel Tawil on ihana. Muistot tästä on ihania. Olin lentokoneessa tulossa Bulgariasta, kun kuulin tän ekan kerran. IHANAIHANAIHANA. ;_;

Aijoo, mittasin ranteen tässä viikolla. 15,5cm. Mähän edistyn.. kai.