You were that foundation

"Sä oot ihan hyvännäkönen, sä et oo läski. Et oo ruma, ihan varmasti kukaan täällä pidä sua rumana."

"Sulla on pitkät ripset. Sulla on ihanan pitkät ripset luonnostaan!"


"Sulla on täydellinen vartalo. Tää kohta on täydellinen, oota mä otan kuvan."


"Oon kateellinen sun vyötäröstä, sulla on tosi kapea vyötärö."


"Yks päivä, kun otin sua ranteesta kiinni pelkäsin, että sulla on anoreksia. Ne on niin kapeet."


"Oot laihtunu ihan vitusti! Kato nyt oikeesti, eikö ookkin?"


"Sä oot niin nätti, ainakin mun mielestä. Et sä tarvii meikkiä ees.. Oot ihana."

Tyhjää, tyhjää, tyhjäätyhjäätyhjää. Miksen usko? En usko sanaakaan. Ja silti teen mitä vaan, että saisin edes yhden positiivisen sanan. Se tekee hyvän mielen vähäksi aikaa. Tuntuu jonkunarvoselta. Ja sitten alan miettiä, että miksi ne valehtelee. Miksi ne kehuu? Miksei ne voi myöntää, että oon ruma ja oon taas alkanu lihoa, kun ahmin vaan joka päivä. Tänäänkin.
Mulla anoreksia. Ei mulla ole anoreksiaa - pakonomainen liikunta, en usko. Itsensä näännyttäminen, ei myöskään. En vastaa diagnoosia. Ei mulla ole mitään syömishäiriötä. Haluun vaan olla kaunis. Ei se tarkota, että on syömishäiriö.

Rumarumaruma, läski. Jos peilistä näkyy jotain edes vähän kaunista, se on täysi valhe, naurettavaa suoraansanottuna. Typerää harhauskoa. Oikeesti mä nään itteni välillä ihan nättinä ja se hävettää ihan vitusti. Koska tiedän tasan tarkkaan kuin... epäkaunis, epämiellyttävä ja oksettava olen.

Ysiluokan biologiantunti, aiheena seksuaalisuus.

"Mitä tapahtuu, kun mies ejakuloi?" Kysymys esitetty mulle, kysyjänä opettaja.

"Öäh, emmä tiedä." Valhe numero yks.

"Etkä tuu koskaan tietäänkään........" Tiesin jo. Viittaus siis siihen, etten kuulemma tuu koskaan saamaan keltään. Miten vaan.


"Ihan sama..." Valhe numero kaks.

Toinen biologiantunti, paripulpetit ja vieressä luokan ylivoimaisesti kaunein naispuolinen henkilö. Takana kusipää mulkku, jota en vittu koskaan ikinä tuu unohtamaan.

 "Onks mun paikka tässä?" Minä kysyin, vieressä istuvalta.

"Et vitussa mahu yhelle tuolille. Sul on niin iso perse, et tarviit ainaki kaks!" Kusipää mulkku ilostuttamassa mun päivää.

Koko ylä- ja ala-asteen ajan; koulussa, facebookissa. Yheksän vitun vuotta.

"Läski!"
"Väistä, läski. -- Anteeks, en tarkottanu sitä." Se oli ainut kerta, kun kukaan pyys anteeks.
"Vittu sä oot läski!"
"Tol pitäis lukee 'leveä kuljetus' selässä!" Ja tarkotuksella just sil volyymil, että kuulin sen.
"Miten voitte lentää sinne Saksaan? Eiks lentokoneessa oo painorajotus?"
"LÄSKILÄSKILÄSKI!" Mun mieli. Nykynen ajatusmaailma.

Kumpaa ite uskoisitte, kehuja vai negatiivista kommenttia?  Mitä mä tein väärin, miksen koskaan kelvannut enkä vieläkään kelpaa? Miksi?

Irrelevant - joo en osaa suomentaa - mut aika tosi nerokas. D:

Kattokaa nyt tätä mun.. ruhoa. Ei oo ainuttakaan kohtaa, jossa ei olis liikaa läskiä. Kenellä muka on silmäluomissa niin paljon rasvaa, että tarvii sen takia saada laihdutuksen yhteismääräksi 39 kiloa? Niinpä. Ja sitten ois alipainossa jo, eikä toikaan ehkä riittäis. Jos nyt rehellisiä ollaan, enhän mä tuu koskaan mun tavoitepainoon pääsemään. Liian epätasanen mieli ja liian huono aineenvaihdunta. Turha laiskuus ja motivaationpuute.

Oon päättäny, että kun meen alle 60kg, teen yhden asian. Se on tyhmä juttu, enkä varmaan uskalla toteuttaa. Luulen, että se muka auttais jotenkin enää tässä vaiheessa. Mutta ainahan voi kokeilla. Ja ei, älkää olko huolissanne. Ei se oo pahaksi kellekään, paitsi ehkä mulle. Mun mielenterveydelle. Tai jotain sellasta. En tiedä.