Take me down where the fighting ends

 "Se on tavaralla täytetty tyhjä kuori."

"Mä olin liian aikaisin tai liian myöhään."

"Mun ongelma on koko elämä, koko tää saatanan pallo.

 Se on mun jokapäiväisen vitutuksen syy, olemassaolo."

"Mä selviän kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Mä myönnän, ettei mulla ole oikeutta olla selviämättä. Mä myönnän olevani hyvinsyötetty porvarikakara, jolla ei pitäis olla mitään tekemistä täällä kun muualla ihmiset kuolee nälkään ja tauteihin. Mulla on hyvä olla ja mulla on huono omatunto kun ei mulla siitä huolimatta ole hyvä olla."

Ei voi sanoa, että "love". Mutta "like" kyllä. Ja kyllä voisin selittää vaikka koko yön. Mitä turhia, en uskalla. Enkä haluu häiritä.

Joo, luin kirjan, joka tuntu pelottavan samaistuttavalta. Ja taas oon vaa ahminu jälleen kerran. 

En ees tiedä miksi - tai no, tiedän. En haluu myöntää. Haluun joko en mitään tai kaiken. Mulla on ikävä ihmisiä, mutta kumminkin pelkään niitä. Tuntuu, että ne on nyt sitten lopullisesti jättäny mut. Ei välttämättä ihan kokonaan - mutta tosi harva puhuu mulle enää vapaaehtosesti. Mä alotan keskustelut, jos jaksan sosialisoida.

Ehkä mun ei pitäis syyttää ketään. Ite oon sanonnu mitä oon. Vitun minä ja vitun kaikki muut. En mä voi edes mennä kouluun, enpystyenjaksa. Mitä jos vaan kaadun tai saan kohtauksen taitaitai.. Apua.

Pitäis, mutkun en uskalla. En uskalla.

Ja siis, mistä tääkin alko? Mulla oli hyvä päivä. Sitten aloin vahingossa ajatella kaikkea. Ja tajusin, ettei oo ketään. Kukaan - paitsi yksi ihminen - ei ymmärrä kunnolla. Ja sitten tää yks ihminenkään ei kai jaksa yrittää kestää mua. Tai mä en jaksa yrittää kestää itteäni niin en koskaan yritä puhua. Ite menin tekemään väärin.

Tavallaan mä haluisin ammattiapua. Pelottaa, ettei se auta. Pelottaa kertoa asioista. Pelottaa myöntää, että tuntuu joltain. Tiedän, ettei se naura, mutta pelottaa, että se nauraa. Pelottaa, että se haukkuu läskiksi ja syyllistää. Pelottaa, että kaikki saa tietää. Pelottaa, että mä oon sekoamassa. Nykyään vaan aina on niin erilainen olo. Pelottaa koko ajan. Tai ainakin tosi lähelle melkein. Ja pelottaa, ettei kukaan enää välitä. Eikä ketään kiinnosta, se pelottaa.

Ja opettakaa mut päästämään irti. En mä halua vaikka ehkä haluaisinkin. Aina menetän kaikki turhien tunteiden takia. Koska en osaa tehdä mitään oikein. Ahmituttaa taas, ois niin helppo vaan antaa mennä. Oon lihonu niin vitusti joka tapauksessa.

Here I come, BMI 50!

Mikä mä oon valittaan, kun ei mulla oo oikeasti mikään vikana. En oo sairas, en kuolemansairas ainakaan. En oo nälkänen, tai jos oon niin se on kyllä täysin oma valinta ja lähinnä itsekontrollia.

En oo oikeesti yksinäinen, en voi olla. Mulla on niin paljon ihmisiä ympärillä. Tai en tiedä onko, oli ainakin. En mä tiedä, että onko niitä enää. Haluisin, että ne soittais ja kyselis jotain. Vaikka, että mitä kuuluu. Tai sit, että ööh.. Kertois omista jutuista. Unohdetaan mut. Mutta ei lähtis kokonaan.

Toisaalta.. Mikä mä oon tollasia pyytämään?

Ainiin, piti kattoa kaikki L-koodit kesällä. Unohin. Shane is fucking hot! ;_;