Ei paljoa sanottavaa, retki Helsinkiin. Oli yleisestiottaen kivaa. Tai siis mulla ei tunnepohjaisesti ollut kauhean kivaa, mutta muuten. Oli ihana viettää aikaa iskän kanssa, uskokaa pois.
Luulin, että pystyn syömään hesessä/mäkissä ihan normaalisti julkisella paikalla. Ei, eieiei. Istuin ja söin ja päässä kävin läpi tiettyä ajatusta.
"She thinks you're fat. He thinks you're fat.
They think you're fat. They're all looking at you. Fat slut."
Ruoka oli hyvää. Käytiin Arnoldsissa, söin minidonitsin ja sekin oli hyvää. Vaikka lähellä itkukohtaus, kun myyjä laitto donitsin, jossa ei ollut nonparelleja. Lapsellista, minä.
Ja ruokakaupassakin käytiin, iskä osti mulle karkkia. Vihjailin pitkin päivää, että haluan ruokakauppaan ja silti se sai suunnilleen suostutella mut sinne. Miksei musta ota selvää. Ja karkkihylllyllä vierähtikin sitten varmaan vartti. Ups?
 |
| sdfuioif <3 |
Seppälässä oli huppari, joka ois sopinut ihan täydellisesti mun feikki-Juicyyn. Oisitte nähneet. Se oli ihana. Mutta en mä voi sitä ostaa. Sitä oli vaan kahdessa koossa (M suurin). Ja se vaate ei mahtunut mulle kunnolla M-kokosena. Mitä helvettiä minä. Enkä haluisi sitä tunnesyistäkään - ajatella miten ne pienet sanat -
"Se on liian pieni"
- voi vaikuttaa niin paljon. Eikä ne varmaankaan ollut edes tarkotettu loukkauksena, toteamuksena vaan. Mutta mun mieli sanoi, että ne oli tarkoitettu huomauttamaan mun koko ajan paisuvasta vartalosta. Ruhosta. Muistutan ryhävalasta ja tavallaan se naurattaa. Kuinka helppoa on vaan syödä ja sitten näkee, ettei olisi pitänyt ja tulee paniikki. Mutta sitten nauraa lisää ja ajattelee, että ahaa FUCKYOUULTIMATEGOALWEIGHT. Tuhoaa kaiken työn tietoisesti.
Ajattelin vaan informoida, ettei ne keksit johtuneet siitä, että mun olo olis parantumassa ja ruoka vähemmän ahdistavaa. Ikävä kyllä ei.
Kerroin terkkarille, että haluan laihtua ainakin 10kg vielä. Se väitti, että 10kg on aika paljon. Naurattaa sekin, 10kg paljon? Kyllä, se on paljon työnä. Mutta eikö se tajua, että mä voisin painaa 55kg ja olla silti ylipainoisen näkönen? Lähinnä vituttaa vieläkin, ettei se ottanut mua tosissaan, vaikka naamasta olis kyllä pienelläkin ammattitaidolla nähnyt, miten ahdistava se tilanne oli. Se tilanne, kun selitin, että koen itseni läskiksi. Ja se oletti, ettei mulla voi olla muuta ruokavammaa kuin tunnesyöminen. Siinäs näette.
I'm too fat to have an eating disorder.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin yksinäinen... Yksin. Huolimatta siitä, että on kavereiden (ystävien?) keskellä. Tai ihan randomien ihmisten. Sitten alkaa luetella kaikkia ihmisiä päässään, jotka kai välittävät. Joiden toivoisi välittävän edes vähäsen. Ja mitä pidemmälle lista jatkuu, sitä pahemmaksi yksinäisyysahdistus tulee. Ja sitten haluaa vaan eristäytyä. Tuntuu, ettei mikään voi muuttua paremmaksi enää ikinä, vaikka yritän.
Yritän, vaikka siltä ei näytä. Tuloksia ei synny. Ja taas ihmiset vaan lähtee yksi kerrallaan, kun aiheutan pettymyksen. Niin se vaan menee. En mä syytä, suren vaan. Mulla on ikävä montaakin ihmistä, ja sattuu kun tuntuu, ettei ne enää välitä. Kukaan ei välitä. Ehkä mä en edes itse välitä.
 |
| En myönnä, en vielä. En ehkä koskaan. |
Pitäisi varmaan vaan antaa periksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti