Even I have secrets I won't share

Aamupaino 71,8kg. Koulun jälkeen 70,7kg. Naurettavaa, miten mä oikein päästin itteni näin pitkälle. Oon lihonut, mä lihon. Lihon ja lihon ja lihon. On pakko laihtua, pakko saada kontrolli takasin. Ja tällä kertaa mä onnistun siinä, laskematta kaloreita. Liikunnalla ja itsehillinnällä. Nyt kukaan ei pysty estämään mua, en anna kenenkään estää mua.

Haluisin vaan juosta itteltäni karkuun, päättää etten enää oo itseni kanssa. Lähteä tavallaan  jonnekin, missä kukaan ei painosta koko ajan.

Söin tänään purkkaa, Alpen Lightin ja kaks palaa paahtoleipää. Margariinia. Ja suullinen kaakaota. Liikaa, syön taas liikaa. Kuullostaa jotenkin tyhmältä sanoa näin sen jälkeen, kun on syöny oikeesti paljon ihan liian kauan. Mut silti se tuntuu liian paljolta. Vaikka kävin salillakin. Mitenvaa.

Kello ei oo edes kymmenentä ja mua väsyttää jo niin paljon, etten kohta enää pysy hereillä. Voisin nukkua kolme viikkoa putkeen. Jos pysyisin unessa, muttakun en pysy. Aina mä herään, ja aina päivästä tulee loppujenlopuksi pettymys. En uskalla enää edes yrittää olla onnellinen. Mä en pysy siinä mielentilassa, koska sen kestävyys epäilyttää liikaa. En osaa edes selittää.

Koulussa ihmisten näkeminen on okei. Kun pääsen kotiin, voisin vaan mennä nukkumaan. Mut se ei onnistu koskaan. Tuntuu, että se ois ajan tuhlaamista. Ja sitten joku sanoo, että vois nähä. Ja mä pakenen. Ja haluun vaan olla yksin.

Ja sitten ne lähtee. Ei se ollut yllätys. Jotenkin mä kuitenkin toivoin, että joku jäis. Mut ei kukaan yksinkertaisesti välitä tarpeeks jäädäkseen. En syytä, enhän mäkään välitä.

Ja ainut kysymys on, että miksi. Ei sil, että kukaan rakastais mua. Oon vaan miettiny tätä aika kauan.

Ainiin ja koskaan ennen mun suuntautuminen ei oo ollut mulle ongelma. Muille ehkä, en tiedä. Eikai. Mutta nyt siitäkin on tullut ongelma. Koska haluisin vaan olla "normaali" - toisinsanoen sopia muottiin. Olla täysin massasta erottumaton. Ja sit mikään ei vois koskaan sattua, koska mä olisin onnellinen. Jos olisin normaali.

Niin varmaan.

Ja olen tyhmä ja kuiskaan itselleni kysymyksen:

"Miksei ne jääneetkään? Mikä meni vikaan, mitä mä taas tein väärin?"

Mitä pahemmalta tuntuu, sitä enemmän mä syön

Ei paljoa sanottavaa, retki Helsinkiin. Oli yleisestiottaen kivaa. Tai siis mulla ei tunnepohjaisesti ollut kauhean kivaa, mutta muuten. Oli ihana viettää aikaa iskän kanssa, uskokaa pois.
Luulin, että pystyn syömään hesessä/mäkissä ihan normaalisti julkisella paikalla. Ei, eieiei. Istuin ja söin ja päässä kävin läpi tiettyä ajatusta.

"She thinks you're fat. He thinks you're fat.

They think you're fat. They're all looking at you. Fat slut."

Ruoka oli hyvää. Käytiin Arnoldsissa, söin minidonitsin ja sekin oli hyvää. Vaikka lähellä itkukohtaus, kun myyjä laitto donitsin, jossa ei ollut nonparelleja. Lapsellista, minä.

Ja ruokakaupassakin käytiin, iskä osti mulle karkkia. Vihjailin pitkin päivää, että haluan ruokakauppaan ja silti se sai suunnilleen suostutella mut sinne. Miksei musta ota selvää. Ja karkkihylllyllä vierähtikin sitten varmaan vartti. Ups?

sdfuioif  <3

Seppälässä oli huppari, joka ois sopinut ihan täydellisesti mun feikki-Juicyyn. Oisitte nähneet. Se oli ihana. Mutta en mä voi sitä ostaa. Sitä oli vaan kahdessa koossa (M suurin). Ja se vaate ei mahtunut mulle kunnolla M-kokosena. Mitä helvettiä minä. Enkä haluisi sitä tunnesyistäkään - ajatella miten ne pienet sanat -

 "Se on liian pieni"

- voi vaikuttaa niin paljon. Eikä ne varmaankaan ollut edes tarkotettu loukkauksena, toteamuksena vaan. Mutta mun mieli sanoi, että ne oli tarkoitettu huomauttamaan mun koko ajan paisuvasta vartalosta. Ruhosta. Muistutan ryhävalasta ja tavallaan se naurattaa. Kuinka helppoa on vaan syödä ja sitten näkee, ettei olisi pitänyt ja tulee paniikki. Mutta sitten nauraa lisää ja ajattelee, että ahaa FUCKYOUULTIMATEGOALWEIGHT. Tuhoaa kaiken työn tietoisesti.

Ajattelin vaan informoida, ettei ne keksit johtuneet siitä, että mun olo olis parantumassa ja ruoka vähemmän ahdistavaa. Ikävä kyllä ei.

 

Kerroin terkkarille, että haluan laihtua ainakin 10kg vielä. Se väitti, että 10kg on aika paljon. Naurattaa sekin, 10kg paljon? Kyllä, se on paljon työnä. Mutta eikö se tajua, että mä voisin painaa 55kg ja olla silti ylipainoisen näkönen? Lähinnä vituttaa vieläkin, ettei se ottanut mua tosissaan, vaikka naamasta olis kyllä pienelläkin ammattitaidolla nähnyt, miten ahdistava se tilanne oli. Se tilanne, kun selitin, että koen itseni läskiksi. Ja se oletti, ettei mulla voi olla muuta ruokavammaa kuin tunnesyöminen. Siinäs näette. 

I'm too fat to have an eating disorder.

 Tiedättekö sen tunteen, kun on niin yksinäinen... Yksin. Huolimatta siitä, että on kavereiden (ystävien?) keskellä. Tai ihan randomien ihmisten. Sitten alkaa luetella kaikkia ihmisiä päässään, jotka kai välittävät. Joiden toivoisi välittävän edes vähäsen. Ja mitä pidemmälle lista jatkuu, sitä pahemmaksi yksinäisyysahdistus tulee. Ja sitten haluaa vaan eristäytyä. Tuntuu, ettei mikään voi muuttua paremmaksi enää ikinä, vaikka yritän.

Yritän, vaikka siltä ei näytä. Tuloksia ei synny. Ja taas ihmiset vaan lähtee yksi kerrallaan, kun aiheutan pettymyksen. Niin se vaan menee. En mä syytä, suren vaan. Mulla on ikävä montaakin ihmistä, ja sattuu kun tuntuu, ettei ne enää välitä. Kukaan ei välitä. Ehkä mä en edes itse välitä.

En myönnä, en vielä. En ehkä koskaan.

Pitäisi varmaan vaan antaa periksi.

Keeps my mind wandering

Huominen terveydenhoitajan aika ahdistaa. Tai oikeestaan se tuntuu jotenkin... hyvälle. Mutkun ahdistaa se ajatus vaa'asta. Saan käydä siellä vaa'alla, jos en kotona paina enempää kuin 66,9kg. Ja täähän on teoriassa mahdotonta, kun oon syöny koko viikonlopun niin huonosti. Nesteitähän ne vaan on, mutta pahalt tuntuu silti, jos se numero on liian iso. Ainahan se on.

Mutta terveydenhoitajan vaaka on ihan eri asia. Mä en tunne sitä vaakaa. Se voi sanoa ihan mitä vaan, ja en ehkä ees haluu tietää. Pelottaa, että se sanoo 86kg. Miten mä voin ihan varmasti tietää, ettei niin käy? Mistä mä voin tietää, ettei meidän vaaka oo vaan tosi pahasti sekasin?

Riideltiin tänään äitin kanssa aika pahasti. Se kai luulee, että ollaan jo sovittu. Ei me koskaan pyydetä anteeksi, vaikka loukataankin aina toisiamme. Ei suoraan, mutta äänensävyillä ja niin.
"Keskusteltiin" mun lukion pidentämisestä samalla, kun se teki ruokaa. Sain selville, että se oli koko ajan ollut koko ideaa vastaan. Oon kuulemma laiska, kun en tee sitä kolmessa vuodessa niinkuin muutkin.
Ja nykynuoret haluis päästä helpommalla, rimaa hipoen. Ja ei monet muutkaan oo aamuihmisiä ja silti ne menee kouluun ja töihin. Koska niin tää yhteiskunta toimii.

Okei, eli mä en oo masentunut, oon vaan laiska. Haluun päästä helpolla kaikesta ja mun pitäs vaan karaista itseäni. Tavallaan ymmärrän äitiä, me ollaan niin erilaisia ihmisiä. Se on pirteä ja jotenkin.. Elämäniloinen ja tykkää työstään ja kaikkea.
Mä taas en jaksais millään tehdä mitään ja haluisin vaan olla koko ajan kotona. Ikävä kyllä. Mut enhän mä voinut äitille sanoa, että mulla sitä elämäniloa ei oikein.. ole. En mä voinut sanoa, olisin vaan kuullostanut vielä laiskemmalle ja tekosyitä keksivälle.

Joka tapauksessa, ihan hyvä viikonloppu kai. Makasin kotona (istuin), olin laiska ja söin sipsejä ja karkkia ja suklaata. Ja koska pelotti liikaa, en kattonu sitä, mitä piti. Oho. Haluun, mutkun pelottaa. Siinä on sellainen pikkutyttö, joka sanoo "uu" sillai oudosti ja on liian creepy. Ja säikähdytyskohtauksia, ja en tykkää niistä. Mut se on silti niin hyvä, et haluun kattoa sen taas. ;_; Hirveitä ongelmia mulla.

Ainiin ja lauantain aamupaino 65,9kg. Uhuhu.

Streets, they have a history

Tänään mä ihan tosissani yritin. Epäonnistuin taas. Enkä edes tiedä, että miksi. Miksi mä muka pelkäisin olla onnellinen?
Aamu alko hyvin, ehdin kouluunkin. Samoin kaks ekaa tuntia oli ihan okei, hypärit myös. Sitten tuli filosofia ja rupes ahdistamaan oikein kunnolla. Koska mä en osaa, en jaksa keskittyä tarpeeksi enkä tajuu koko oppiainetta. Ei mulla oo tarpeeksi ymmärrystä siihen, että miksi maapallo on pyöreä tai miksi nuoli ei osu sun selkään, jos ammut sen eikä se putoa. Tai osu vuoriin tai lennä avaruuteen.

Saksan tunnilla kaikki muuttu taas paremmaksi. Mutta sitten pääsin tunnilta ja ryhmänohjaaja tuli puhumaan. Mä en vihaa sitä naista, mutta se on ehdottomasti epätykättyjen listalla. Emt miks, mut se vaan.. Ärsyttää, on vähän tunkeilevan olonen. En tiiä.
Ja menin myöhässä enkuntunnille. Ja ahdistuin lisää. Tehtiin paritehtävä ja mä olin niin jäässä, etten oikeestaan kyennyt vastaamaan mihinkään. Ja kun sitten viittasin, vastasin kaks kertaa väärin. Molemmilla kertaa hävetti ihan vitusti. Eilen saksantunnillakin feilasin. Ja sillonkin hävetti.

Pelottaa ees yrittää vastata, kun tietää, että kaikki menee väärin.

Millon musta tuli NÄIN tyhmä?

Ja rehellisesti sanottuna otan mielummin huonon arvosanan kuin nolaan itseni opettajan ja muiden edessä. Eikai siinä oo mitään järkeä, mut tunnilla on muutenki tarpeeks vaikea olla, kun pitäis keskittyä opetukseen ja ymmärtää asioita ja.. Kirjottaa kaikki ylös. Kirjottaakirjottaakirjottaa. Mä opin kirjottamalla, mut koulu tuntuu niin rankalta, että en tiiä mitä teen. Jos mulla on nytkin vaan 25 viikkotuntia, niin entä sit jos jossain jaksossa on enemmän? Ei tuu onnistumaan.

Tokassa jaksossa 25, kolmannessa 28, neljännessä 23 ja vikassa 25. Ei. Pakko saada jotain kursseja pois. Teen sit vaikka viidessä vuodessa, mut mä en millään tuu jaksaan noin paljon tunteja JA läksyjä JA salilla käymistä JA sitä, että yrittää olla sosiaalinen.

Mutta joka tapauksessa, nyt meen kattomaan uusiksi ihanan/creepyn animen nimeltä Umineko no Naku Koro ni. <: Tekee mieli karkkia, mutten pystyny lähtemään kauppaan. En, koska äitin mies lähti mukaan ja en mä kehtaa ostaa, jos se on mukana. Kuinkahan läskinä sekin mua pitää. 66,3kg.

Ja pitää kirjottaa sähköposti, johon ei eilen löytyny sanoja, vaikka kuin yritin. Pitää yrittää uudestaan. 

Enkä mä kyllä voi välttämättä ostaa karkkia, koska maanantaina terveystarkastus ja aattelin uskaltautua vaa'alle. En mä turvonneena uskalla.

Se käskee mun olla hiljaa

Se. Mikä se, joku vois kysyä. Se on pään sisällä ja sen mielestä ei pitäisi puhua. Pitäisi olla hiljaa, koska se sanoo, ettei ketään kiinnosta.
Se huutaa ja syyllistää siitä jäätelöstä, jota söin monta tuntia sitten, kun mummo tarjos. Sen mielestä painan liikaa. Mä oon riippuvainen vaa'alla käymisestä. 66,0kg.

Se sanoo, että pitää laskea kalorit ja ettei sais syödä lähellekään niin paljoa. Ja se yrittää uskotella mulle, että 20km pyöräilyä ei oo tarpeeksi liikuntaa, vaikka skippasin tänään koulussa ruokailun. Ja että oon laiska. Toisaalta, niin mä kyllä itsekin ajattelen. Se vaan sanoo sen ääneen. Tai no siis.. ääneen ja ääneen.

Oikeastaan se syyllistää aina kun syön. Saan sellasia kohtauksia, että "Hei, huomenna ostan karkkia enkä tunne huonoo omaatuntoa!", enkä mä kai tuntiskaan. Se pakottaa, se haukkuu ja alistaa. Varsinkin, koska se ja mä molemmat tiedetään, ettei mulla oikeestaan tee mieli. Haluun vaan todistaa sille ja itselleni, että ei siinä ois mitään ongelmaa. Mut mistä syystä karkkien ostaminen muka nyt on niin vaikeeta?

Oikeesti haluisin vaan ostaa niitä. Joka päivä mietin, että mitä kaikkea hyvää mä voisin ja haluisin syödä. Mutta se kieltää ja sanoo, että ehkä sitten joskus. Ehkä sitten joskus. Ehkä sitten ei koskaan.

Ja sitten mä pääsen kunnolla niskan päälle ja ahmin. Nauran sille. Ja syön lisää. Sitten käyn vaa'alla ja tajuan, minkä virheen oon tehny. Ja alistun takasin sen tahtoon. Ja tää kierre jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Vaikka mä nytkään en ole laskenut kaloreita ainakaan kahteen päivään.

Miten selviin tästä viikonlopusta? Miten ylipäätänsä selviin elämästä ja koulusta, jos kolmas koulupäivä tuntuu niin ylipääsemättömältä, että en enää jaksais? Miten mä pääsen maanantaihin asti ja miten huomisen yli?
Ja pitäis pitää liikuntataukoa, koska vasen päkiä on ihan rikki, mutta en mä voi. En voi lihoa enää yhtään tästä, kun pääsin vihdoinkin vähän alemmas. MIKSEN MUKA VOI? Vitun runkkari saatana.

Pelottaa, koska tuntuu, etten enää uskalla edes luottaa. Mikä vittu mun ongelma on.

My love is vengeance that's never free

Tänään olin Korsetissa ja 30min Stepissä, vaikka tuntukin kipeeltä aamulla ja tuntuu vieläkin. Nenä vuotaa. Oli molemmissa kivaa, vaikka en ollut kummassakaan ollut kertaakaan aiemmin. Sain hei jopa kehuja Stepin ohjaajalta. Tai siis se ohjas kyllä Korsetinkin. Ihan sama.

Painan 67,5kg. Oon syönyt tänään 595kcal, tällä viikolla (ja sunnuntaina) alle 1000 kaloria. Oon tavallaan tyytyväinen. Mut sit toisaalta en. Asdfgh en osaa selittää. Ajatella, yli kakskyt kiloa vielä. Mitäs menin lihomaan.

Mulla menee hyvin. Ainakin jokseenkin hyvin. Sillä tavalla hyvin, että oon kai onnellinen. Tai jotain. Ei mania-tavalla. Tai no mitä mä maniasta tiedän (tiedän kumminki), kun en oo bipolaarinen. Mut en oo tyhjä tai surullinen - ainakin enemmän tyhjä kun surullinen. Sekava ehkä.

Muutto syyskuussa, tai siis jos joku ei tienny vielä. Se taas johtuu ainoastaan siitä, ettei oo joko ollu yhteydessä tai en oo muistanu sanoa. Joo, enkä oo pakannu ollenkaan. Yrittäny kyllä, mutkun ei saa aikaiseks. Oon "siivonnu" mun huonetta ja nyt se sit näyttää räjähtäneeltä. Oho.

En oo ahminu, mut syön vieläkin ihan liikaa ja liian epäterveellisesti. En liiku tarpeeksi tai riittävän kovalla sykkeellä. Nukun liian vähän. Vettä mä kumminkin juon kaksjapuol litraa päivässä. Sentään jotain teen oikein. Mut en laihdu tarpeeks nopeesti ja pelottaa, että jään taas 65kg jumiin. Vittusaatana.

Ei tuu tän parempaa tekstiä. Anteeks. Mun pitäis kuulemma kirjottaa kirja.. Jooenusko. Vaikka joskus musta tuntuu ysiluokan kirjotelmia lukiessa, että oon ihan hyvä kirjottaan. JOOJOOTYHMÄ.

Becoming Insanesta tuli Becoming Thinsane. Oon aika ylpee ittestäni.

You were that foundation

"Sä oot ihan hyvännäkönen, sä et oo läski. Et oo ruma, ihan varmasti kukaan täällä pidä sua rumana."

"Sulla on pitkät ripset. Sulla on ihanan pitkät ripset luonnostaan!"


"Sulla on täydellinen vartalo. Tää kohta on täydellinen, oota mä otan kuvan."


"Oon kateellinen sun vyötäröstä, sulla on tosi kapea vyötärö."


"Yks päivä, kun otin sua ranteesta kiinni pelkäsin, että sulla on anoreksia. Ne on niin kapeet."


"Oot laihtunu ihan vitusti! Kato nyt oikeesti, eikö ookkin?"


"Sä oot niin nätti, ainakin mun mielestä. Et sä tarvii meikkiä ees.. Oot ihana."

Tyhjää, tyhjää, tyhjäätyhjäätyhjää. Miksen usko? En usko sanaakaan. Ja silti teen mitä vaan, että saisin edes yhden positiivisen sanan. Se tekee hyvän mielen vähäksi aikaa. Tuntuu jonkunarvoselta. Ja sitten alan miettiä, että miksi ne valehtelee. Miksi ne kehuu? Miksei ne voi myöntää, että oon ruma ja oon taas alkanu lihoa, kun ahmin vaan joka päivä. Tänäänkin.
Mulla anoreksia. Ei mulla ole anoreksiaa - pakonomainen liikunta, en usko. Itsensä näännyttäminen, ei myöskään. En vastaa diagnoosia. Ei mulla ole mitään syömishäiriötä. Haluun vaan olla kaunis. Ei se tarkota, että on syömishäiriö.

Rumarumaruma, läski. Jos peilistä näkyy jotain edes vähän kaunista, se on täysi valhe, naurettavaa suoraansanottuna. Typerää harhauskoa. Oikeesti mä nään itteni välillä ihan nättinä ja se hävettää ihan vitusti. Koska tiedän tasan tarkkaan kuin... epäkaunis, epämiellyttävä ja oksettava olen.

Ysiluokan biologiantunti, aiheena seksuaalisuus.

"Mitä tapahtuu, kun mies ejakuloi?" Kysymys esitetty mulle, kysyjänä opettaja.

"Öäh, emmä tiedä." Valhe numero yks.

"Etkä tuu koskaan tietäänkään........" Tiesin jo. Viittaus siis siihen, etten kuulemma tuu koskaan saamaan keltään. Miten vaan.


"Ihan sama..." Valhe numero kaks.

Toinen biologiantunti, paripulpetit ja vieressä luokan ylivoimaisesti kaunein naispuolinen henkilö. Takana kusipää mulkku, jota en vittu koskaan ikinä tuu unohtamaan.

 "Onks mun paikka tässä?" Minä kysyin, vieressä istuvalta.

"Et vitussa mahu yhelle tuolille. Sul on niin iso perse, et tarviit ainaki kaks!" Kusipää mulkku ilostuttamassa mun päivää.

Koko ylä- ja ala-asteen ajan; koulussa, facebookissa. Yheksän vitun vuotta.

"Läski!"
"Väistä, läski. -- Anteeks, en tarkottanu sitä." Se oli ainut kerta, kun kukaan pyys anteeks.
"Vittu sä oot läski!"
"Tol pitäis lukee 'leveä kuljetus' selässä!" Ja tarkotuksella just sil volyymil, että kuulin sen.
"Miten voitte lentää sinne Saksaan? Eiks lentokoneessa oo painorajotus?"
"LÄSKILÄSKILÄSKI!" Mun mieli. Nykynen ajatusmaailma.

Kumpaa ite uskoisitte, kehuja vai negatiivista kommenttia?  Mitä mä tein väärin, miksen koskaan kelvannut enkä vieläkään kelpaa? Miksi?

Irrelevant - joo en osaa suomentaa - mut aika tosi nerokas. D:

Kattokaa nyt tätä mun.. ruhoa. Ei oo ainuttakaan kohtaa, jossa ei olis liikaa läskiä. Kenellä muka on silmäluomissa niin paljon rasvaa, että tarvii sen takia saada laihdutuksen yhteismääräksi 39 kiloa? Niinpä. Ja sitten ois alipainossa jo, eikä toikaan ehkä riittäis. Jos nyt rehellisiä ollaan, enhän mä tuu koskaan mun tavoitepainoon pääsemään. Liian epätasanen mieli ja liian huono aineenvaihdunta. Turha laiskuus ja motivaationpuute.

Oon päättäny, että kun meen alle 60kg, teen yhden asian. Se on tyhmä juttu, enkä varmaan uskalla toteuttaa. Luulen, että se muka auttais jotenkin enää tässä vaiheessa. Mutta ainahan voi kokeilla. Ja ei, älkää olko huolissanne. Ei se oo pahaksi kellekään, paitsi ehkä mulle. Mun mielenterveydelle. Tai jotain sellasta. En tiedä.

Take me down where the fighting ends

 "Se on tavaralla täytetty tyhjä kuori."

"Mä olin liian aikaisin tai liian myöhään."

"Mun ongelma on koko elämä, koko tää saatanan pallo.

 Se on mun jokapäiväisen vitutuksen syy, olemassaolo."

"Mä selviän kaikesta muusta paitsi tästä hetkestä. Mä myönnän, ettei mulla ole oikeutta olla selviämättä. Mä myönnän olevani hyvinsyötetty porvarikakara, jolla ei pitäis olla mitään tekemistä täällä kun muualla ihmiset kuolee nälkään ja tauteihin. Mulla on hyvä olla ja mulla on huono omatunto kun ei mulla siitä huolimatta ole hyvä olla."

Ei voi sanoa, että "love". Mutta "like" kyllä. Ja kyllä voisin selittää vaikka koko yön. Mitä turhia, en uskalla. Enkä haluu häiritä.

Joo, luin kirjan, joka tuntu pelottavan samaistuttavalta. Ja taas oon vaa ahminu jälleen kerran. 

En ees tiedä miksi - tai no, tiedän. En haluu myöntää. Haluun joko en mitään tai kaiken. Mulla on ikävä ihmisiä, mutta kumminkin pelkään niitä. Tuntuu, että ne on nyt sitten lopullisesti jättäny mut. Ei välttämättä ihan kokonaan - mutta tosi harva puhuu mulle enää vapaaehtosesti. Mä alotan keskustelut, jos jaksan sosialisoida.

Ehkä mun ei pitäis syyttää ketään. Ite oon sanonnu mitä oon. Vitun minä ja vitun kaikki muut. En mä voi edes mennä kouluun, enpystyenjaksa. Mitä jos vaan kaadun tai saan kohtauksen taitaitai.. Apua.

Pitäis, mutkun en uskalla. En uskalla.

Ja siis, mistä tääkin alko? Mulla oli hyvä päivä. Sitten aloin vahingossa ajatella kaikkea. Ja tajusin, ettei oo ketään. Kukaan - paitsi yksi ihminen - ei ymmärrä kunnolla. Ja sitten tää yks ihminenkään ei kai jaksa yrittää kestää mua. Tai mä en jaksa yrittää kestää itteäni niin en koskaan yritä puhua. Ite menin tekemään väärin.

Tavallaan mä haluisin ammattiapua. Pelottaa, ettei se auta. Pelottaa kertoa asioista. Pelottaa myöntää, että tuntuu joltain. Tiedän, ettei se naura, mutta pelottaa, että se nauraa. Pelottaa, että se haukkuu läskiksi ja syyllistää. Pelottaa, että kaikki saa tietää. Pelottaa, että mä oon sekoamassa. Nykyään vaan aina on niin erilainen olo. Pelottaa koko ajan. Tai ainakin tosi lähelle melkein. Ja pelottaa, ettei kukaan enää välitä. Eikä ketään kiinnosta, se pelottaa.

Ja opettakaa mut päästämään irti. En mä halua vaikka ehkä haluaisinkin. Aina menetän kaikki turhien tunteiden takia. Koska en osaa tehdä mitään oikein. Ahmituttaa taas, ois niin helppo vaan antaa mennä. Oon lihonu niin vitusti joka tapauksessa.

Here I come, BMI 50!

Mikä mä oon valittaan, kun ei mulla oo oikeasti mikään vikana. En oo sairas, en kuolemansairas ainakaan. En oo nälkänen, tai jos oon niin se on kyllä täysin oma valinta ja lähinnä itsekontrollia.

En oo oikeesti yksinäinen, en voi olla. Mulla on niin paljon ihmisiä ympärillä. Tai en tiedä onko, oli ainakin. En mä tiedä, että onko niitä enää. Haluisin, että ne soittais ja kyselis jotain. Vaikka, että mitä kuuluu. Tai sit, että ööh.. Kertois omista jutuista. Unohdetaan mut. Mutta ei lähtis kokonaan.

Toisaalta.. Mikä mä oon tollasia pyytämään?

Ainiin, piti kattoa kaikki L-koodit kesällä. Unohin. Shane is fucking hot! ;_;

Tallinn calling

Aamupaino 71,4kg. Ei mul muuta.............

Okei, no neljän päivän ahmimisputki takana. Kyl mä tajuun ite, etten oo voinu lihoa lauantaista viittä kiloa. Mut yli 70kg paino sattuu ihan vitusti, kun tiiän olleeni jo reilusti sen alla. Ja tää kaikki vaa siks et mul oli joku tunteenpurkaus vaikken ees tiedä, mitä tunteita purkasin. Jotain. Vitun idiootti. 

En oikeen tiedä, mitä pitäs tehä. Tänään illalla laivalla buffet, sit huomenna illalla ravintolaan... Matkalla tuntuu aina niin vitun vaikeelta syödä oikein, mutta mun on pakko pystyä siihen. On pakko. En osta tuliaisia kenellekään, niin ei tuu ostettua karkkia tai sipsiä tai mitään jollain tekosyyllä. Niin kävi viimeks ja ite päädyin syömään ne.

Ja varmaan ens viikko lähinnä paastoilua ja treeniä, koska on pakko saada paino alemmas. PAKKO. Ei ees oo varsinaisesti paha olo tän takia, mut.. Tyhjää. Ei tunnu miltään, oon vaan vitun epäonnistunu ihminen. 5kg neljässä päivässä. Well done, me, well done. <3 (=

fgvhjkljhgf.