Säästän itseäni elämän seurauksilta

Näin viime yönä painajaista, jossa kävin vaa'alla ja törmäsin taas lukuun 62,7kg. Painan ehkä kaks kiloa vähemmän ku ton.
Oksettaa ajatuskin. Jotkut aina välillä väittää, että oon laihtunu. Paino ei liiku alaspäin, ei millään, joten en voi olla laihtunut, piste.
Lihonut korkeintaan.

Tavallaan on ihan hyvä, että tietyt ihmiset ei kaipaa mun seuraa. Ainakaan se yksi, koska se on ainut ihminen, joka on tosissaan ollut huolissaan mun syömiskäyttäytymisestä.
Ei ole enää. Ja hyvä niin, koska nyt voin vaan laihduttaa ja kuihtua. Lopettaa tän hirveen mättämisen vihdoinkin.
Tavallaan tajuan itsekin, etten syö "liikaa", enemmänkin liian vähän. Muttakun mä syön niin vitusti ja oon niin ällöttävä. Roikun joka paikasta ja jos hankkisin lihaksia, paino nousisi.
Toisaalta jos ei syö, ei tuu lihaksia, mutta keho syö itsensä sisältäpäin, koska energiaa kuluu niin paljon enemmän ku sitä tulee.
Kai se on vähän sairasta ajatella, että toi on hyvä asia, toi hidas kuihtuminen ja tällaisten asioiden suunnittelu.

Ainoo kysymys on, että ketä kiinnostaa, koska mua itseäni ei kiinnosta enää pätkän vertaa. Mitä vittua mä täällä teen, jos ei ole syitä tai unelmia.
Ei ole oikein mitään, ja silti on kaikki.
Mun elämä on pienestä asti ollut sitä, että materiaa löytyy, rahaa tarpeeksi, mutta henkinen puoli jää aina vajaaksi. Aina.
Eikä kehenkään voi näköjään luottaa, koska ei ketään kiinnosta.

En vittu tiiä

Joo. Alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää se, miten en kelpaa seuraan. Ja kuinka puolet siitä, mitä sanon, jätetään huomiotta, porukassa ainakin.
Mikä mussa on vikana? Apua.
Itkettää. En ymmärrä. Miten kaikki vaan on tässä kuukauden sisään mennyt näin pahasti pieleen? Kai kelpasin ennen, ainakin luulin jotain sellasta. Vaikka ainahan se epävarmuus siellä pysyy, mutta nykyään sille tuntuu olevan syykin.
Ei mulla ole sellaista tunnetta, että kaikki vihaisi mua tai mitään. Ei ne vihaa. Ehkä mä oon vaan epämiellyttävää seuraa? Häiritsee, että mua ei pyydetä paikkoihin, tai no pyydetään, mutta ne tietyt ihmiset, joista nyt puhun. Niillä on niin kivaa ilman mua, ja mä olen se ylimääräinen, jolle ehkä voi laittaa jonkun viestin joskus, jos nyt mitenkään jaksaa tai kerkeää. Se, jolla ei oikeasti ole niin väliä.
Oon niin vitun ulkopuolinen joka paikassa. Tai sillon, kun on enemmän ihmisiä, ja kaikkien muiden jutut on mielenkiintosempia ku mun.
Niin kävi eilenkin, joten ei tää oo vainoharhailua. Pelottaa, kuulen kaikkii kivoi äänii (sentään siihen on kai syy).

Mun tekee taas mieli lopettaa tää kaikki niin pahasti, että en jaksa pitää itsestäni huolta. Söin äsken, ensin kupillisen ruokaa ja sitten sipsejä jonkun verran.
Ahdistaa niin vitusti. Lihon, ihan varmasti lihon. Ja näytän taas niin vitun hirveältä, että oksettaa. Ärsyttää tää alhanen itsetunto, mutta entä jos valitan aiheesta? Entä, jos olenkin täysin oikeassa kaikesta tästä paskasta? En mä halua tietää,
Haluaisin tavallaan käydä kaupassa ja ostaa karkkia ("yhyy oon läski", nii, miksköhän) ja limsaa. Kattoo jonku toisen leffan, yrittää selviytyä selvinpäin olemisesta. Jäädä tänne sängynpohjalle ikuisesti.
Miks jaksaa mitään, jos on aina se kolmas (tai neljäs tai viides) pyörä? Se, jonka asioista kukaan ei ole kiinnostunut. Se, joka sanoo sulle jotain, jonka kuulet, ja jolle ei vastata.
Ja joka kerta se viiltää sydämestä, nousee pala kurkkuun ja hävettää. Ja tajuan, että pitäisi vaan olla hiljaa, koska silloin musta pidetään paljon enemmän.

Vihaan paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki ihmisiä ja itseäni siinä samassa.
Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä.
Hyi vittu ihmiset on kyllä vastenmielisiä,
Miksen mä voi olla jo kuollut.

Pipipää

Ei ole sinällään paha olo. Turta kai? En osaa enää kirjottaa, yhtään, ollenkaan, ikinä. Mulla ei ole mitään sanottavaa mistään. Jaksaisinpa ees joskus kokeilla kirjoittaa taas uudestaan, jotain fiktiivistä. Sellaista, missä ainakin joskus olin hyvä. En uskalla, koska entä jos siitä ei tulekaan mitään? Entä, jos tämänki pienen toivonkipinän takaa löytyy vaan lisää lukkoja? Ja mä vain haluaisin kirjottaa. 

MUT EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN OSAA EN EN OSAA EN HAISTAKAA VITTU MITEN VOIN OLLA HUONO SIIN AINOOS OIKEES ASIAS JOSSA OON HYVÄ 

EN OSAA

Pakoilen ilmeisesti selväpäisyyttäkin, tai niin mulle väitetään. Ne kysyy, että mitä oikein juoksen karkuun, enkä mä osaa vastata. Luulisi, etten mitään. Mulla on kaikki, oon syntyny joku saatanan kultalusikka suussa ja SILTI en vittu osaa olla onnellinen. On niin viiltävän syyllinen olo kaikesta. Olemassaolostakin tavallaan.

Siitä, kuinka oon koht kakskymmentä vuotta rasittanu mun vanhempia en ainoastaan taloudellisesti, vaan yhtä lailla psyykkisesti.

Siitä on jatkuvasti syyllinen olo, ja tulee olemaan loppuun asti. Eiköhän se oo ihan oikein. Ei väärin ainakaan.

Eikä ne edes tiedä puoliakaan. Niitä pahimpia asioita, jotka ällöttää mua itseänikin. En avaudu niille, en kerro mun elämästä. Jos joku päivä kävelisin mun äidin luo ja kertoisin, että mua hyväkskäytettiin seksuaalisesti kolme kertaa vuonna 2014, se ois sanaton ja järkyttynyt. Sillä ei oo aavistustakaan. Mä en kerro niille mun elämästä, pitäisi, ne ansaitsis tietää, mutten vaan osaa tai pysty, riippuen tilanteesta.

Oon paha ihminen, pelkään koko ajan kaikkea (en ees intohimosella tavalla, vaan sellasella kuolleen tukahtuneella) ja satutan ja sitten satutan vähän lisää. Mun elämä on niinku paniikkikohtaus, joka on koko ajan tuloillaa, mut ei ikinä ala. Tai lopu.

En oo pelkästään itsekäs, oon kaiken lisäks viel itsekeskeinenkin. Aina puhumassa itsestään, ja joka kerta, kun sanoo sanan "minä", tekee mieli vaipua maahan ja jäädä siihen, nousta ylös ehkä myöhemmin. Mieluiten ei enää milloinkaan. En tiedä sitten, että puhunko tosissani AINA vaan itestäni, vai onko se muiden negatiivisten kommenttien seuraus, se luulo. Mutta tuskin se on luulo.

Oon kyllästynyt olemaan niin epävarma. Joka kerta, kun joku ei vastaa mulle, ihan sama netissä/tekstatessa/whatever/tosielämässä, oon täysin vakuuttunut siitä, että kyseinen henkilö on jostain kumman syystä alkanut vihata mua. Ei ihmiset kai pidä musta. Vittukun mitään ei voi tietää varmasti ja tuntuu vaan, että tukehdun tähän kaikkeen ja unohdin vielä kaikki kivat napitkin ihan toiseen kaupunkiin. 

Mutta ei mulla ole paha olla.

Ei ole.