Heaven, heaven, let me in

Jos annan itseni kokonaan Sille, kaikki voittavat. Ja pääsen mun tavoitteeseen. Ei se ole vaikeaa, eihän?
Syöminen itsessään on niin turhaa, kun ei tee edes mieli. Kyllä mä aion syödä, mutta vähentää taas pikkuhiljaa ja sitten lopuksi päästä sinne oikeaan olotilaan.

Miten tässä näin kävi? Hyvä vaan, vaikka turhia nämä hirveät mättämisjaksot ovat, mutta silti.
En jaksa oottaa, että nään jotain tuloksia.
Ne tunteet, mulla on niitä saatanallinen ikävä. Polttaa sisältäpäin ja silmät kostuu, kun ajattelenkin kaikkea sitä, mitä mulla oli, kun olin laihempi. Ja nimenomaan sen takia, että olin laihempi.
Ei se ole onnellisuutta varten. Vaikka en mä kumminkaan halua menettää ihmisiä, mutta kukaan ei ymmärrä tai edes yritä ymmärtää.

Mun on ihan pakko pystyä laihtumaan edes siihen viiteenseiskaan, ja sitten katsotaan uudestaan. Joo.

23h

Mä siis näköjään osaan vieläkin, en niin hyvin kuin ennen, mutta silti. En vaan osaa laskeutua, mutta kaiketi siihenkin oppii. Parempi olis.

Koulu on yksi parhaista asioista, jotka on tapahtunut vähään aikaan. Mä en halua syödä aamupalaa. Mä en pysty syömään ruokalassa.
Mä kävelen pysäkille ja tunnen sen tutun ja turvallisen huimauksen palaavan. Ei tarpeeksi vahvana vielä, mutta kyllä joku päivä sitten.

Mä en uskalla käydä vaa'alla, mutta jotain 64kg paikkeilla mennään, hyhyhyh. Vieläkin 7kg enemmän ku joulukuussa. Mä pystyn tähän, mä alitan kuudenkympin uudestaan ja pääsen vielä siihen viiteenkymppiinkin.
Mun on pakko.
Joku päivä.