I wanna run and hide, keep it all inside

Sain tässä yksi päivä viestiä, että yksi rakas on lukenut joka päivä blogia, eikä silti tiedä mun kuulumisista mitään. Ei kai, kun en koskaan postaa.
Ei mulle kuulu mitään, joka poikkeaisi tavallisesta mitenkään. Ihan hyvää kai.
Tyhjää. Mitä muutakaan, kun elän aamupainolle, joka ei oo liikkunut varmaan kuukauteen tippaakaan alaspäin. Vaikka mä yritän ja yritän ja yritän. Ihan vitun sama mulle.

Ei huimaa enää ollenkaan ja se on niin tappavaa. Sisäisesti. Tulee niin lämmin ja tukeva ja ällöttävä olo.
Haluisin vaan syödä vähemmän, muttakun ei ole tupakkaa ja ilman tupakkaa vähäinen syöminen johtaa joko ruokahimoihin ja ylensyömiseen tai sitten ahmimiseen. Ja seuraavan päivän aamupaino on liian ahdistava ajatus, että voisin antaa minkään sellaisen tapahtua.
Mä syön muka vähän ja silti syön niin tajuttomasti liikaa.

Itseään on niin mukava kiusata (=

Joo. Ravintoterapeutilla oon käynyt nyt pari kertaa, kun polilla työntekijä laittoi lähetteen.
Taitaa vaan olla niin, että jää seuraava käyminen viimeseks. En oo kai tarpeeks sairas (I agree!) eikä siellä käymisestä kuulemma ole hyötyä, jos en ole valmis syömään enemmän. Tai edes yrittämään.
Niin kai sitten. Ei se varmaan olisi riittävä syy, että ravintoterapeutille puhuminen vähentää mun syömisahdistusta ihan jäätävästi.
Ehkä jatkan vaan työntekijälle syömisen purkamista. Ja kuuntelen sitä, että on ihan normaalia elää syödäkseen.

On täysin normaalia ajatella koko ajan, että mitä nyt seuraavaks vois syödä. Sen kanssa pitää vaan oppia elämään. Mitenvaan.

Oonks mä laiska vai sairas?

Pelottaa tää, kun ei saa enää mitään kunnolla sanottua. Tuntuu vaan, ettei kukaan tajua. Ei kunnolla.
Sanotaan, että ei saisi kritisoida muiden tekoja tietämättä niiden motiiveja. Miksi ne sitten kritisoi mua koko ajan? Polilla ja kotona ja koulussa.

Paskaapaskaapaskaa. Aamupaino 60,8kg, muutama päivä sitten 60,4kg. Odotin sattuneista syistä, että olisin mennyt tänään alle kuudenkympin. Ei kai sitten. Näillä kalorimäärillä, millä nykyään vedän, pitäisi kyllä tippua. Pelottaa, että alkaa taas jumimaan. En jaksa sitä uusiksi.
Kai pitää vaan jatkaa samaan malliin ja toivoa parasta. Ja voisi alkaa syömään sen ~700-800kcal päivässä.
Mä en vaan usko pystyväni siiden.

Huimaa jatkuvasti ja koko ajan. Sille asialle pitäisi tehdä jotain, koska se johtu vähäisestä syömisestä. En vaan saa aikasiksi. Tavallaan huimaamisesta ja pyörtymisen pelosta tulee niin vahva olo. Vaikka sehän on niin heikkoa, että melkein naurattaa.

Salaa mielessäni toivon, että ruokahalu palaisi edes vähän. Ei ole muuta kuin satunnaiset mieliteot ja puukottava nälkä. Ahmimishimotkin on hävinneet melkein kokonaan. Moij moij.

Tuntuu, että on vaikeampaa kuin koskaan. Vaikka pitäisi mennä hyvin, kun paino on tippunut ja solisluu näkyvissä kokonaan. Mutta mä en itse näe sitä, vessan peili näyttää sileän ihon ilman mitään luuta. Sellaisen, niinkuin kymmenen kiloa sitten. Eihän mun pitäisi olla edes turvoksissa?

Voikun voisi vaan leikata kaiken ylimääräisen pois, mutta ei se onnistu. Miksen mä pysty vaan hyväksyyn itseäni tälllaisena?

388kcal ja saisin syödä tänään vielä vaikka mitä, tonnihan se virallinen raja on. Mutta en oo varma uskallanko. Ei se oo enää haluamisesta kiinni. Viidensadan ylittäessä alkaa ihan tajuton ahdistus.

En pysty syömään paljon, muhun ei ees mahdu ruokaa. Lämmin ruoka aiheuttaa jäätävän turvotuksen ja palan kurkkuun. On vaikeeta saada ees mitään alas.

Mitä mulle tapahtuu?

Apua.