En osaa sanoo oikein mitään järkevää. Tuntuu, että oon käyny nää asiat läpi täällä jo tuhat kertaa, mutta toisaalta tää on mun blogi ja mulla on oikeus käyttää tätä siihen tarkotukseen, ku huvittaa.gt877
Oon nyt hyväksynyt, että oon lihava. En ehkä yleisesti katsottuna, mutta mun-standardeilla-mua-varten lihava. Olin loppuvuodesta ehkä loppukevääseen aika laiha. Se tuntu hyvältä. Mun keho näytti vihdoin suhteellisen paljon siltä, miltä olin sen toivonutkin näyttävän.
Sitten muutin tänne, missä nykyään asun. Oon lihonut varmaan jonkun kymmenisen kiloa keväästä, ehkä enemmänkin. Mun keho on oksettava.
En tajua, miten voi olla hoikahko yhdestä kohtaa, ja toisesta, ihan silmäyksen päästä, lihava. Mun vatsa paisuu vaan paisumistaan, reidet leviää. Pyöräilin koko kesän ja odotin niitä hoikkia, kiinteitä reisiä niin innoissani. Mitä mä sain? Löysät, varmaan kaksinkertaiset reidet. Pyöräilyasento oli varmaan vituillaan, eli itselle kiitos niistä sitten.
Oon syönyt niin paljon, ja saanut niin paljon positiivisia asioita ja kokemuksia elämään. Oon kiitollinen niistä.
Mä en vaan halua näyttää tältä.
Telkkarissa oli teinityttöjä, jotain neljätoistavuotiaita. Ne oli niin.. Mä tahdon olla kuin ne, en tällainen. Kukaan ei voi auttaa, koska kukaan ei voi ottaa näitä aikuisuuden mukanaan tuomia oksettavia osasia mun kehosta pois.
Yhä vaan levenevä lantio, muodokkaammat reidet, jollain tavalla leveämpi vatsakin. Rinnat.
Paksummat, aikuisemmat ranteet. Mun ranteet, joista pystyin olemaan ylpeä, vaikka en mistään muusta kehonosasta voinut olla.
Miten jotkut aikuiset on yhä niin hoikkia, niin tasaisia, ei mutkikkaita kuin joku tie?
Tupakoinnin lopettaminen oli tietyllä tavalla todella hyvä päätös, mutta tuntuu kuin se ois päästänyt sen helvetin irti palamaan mun kehossa, muokkaamaan sitä joka suuntaan ja vääristämään, miten tahtoo. Mietin niin usein, että oisko tätä vitun kasvupyrähdystä koskaan tullut, jos en ois lopettanut tupakointia niin sopivaan aikaan. Ihan vitun tyhmästi tehty.
Ja tupakka autto niin paljon kontrolloimaan. Nyt tuntuu, ettei oo enää mitään, millä katkaista tai jaksottaa syömistä. Ei mitään, millä pitää se nälkä kurissa.
En jaksa lukee läpi, enkä kirjottaakaan joten lopetan tän tähän. Asiat tuntuu oikeemmilta, kun ne kirjottaa ylös, ja se vähän helpottaa.
Ja on ihan kiva, että on jotain tunteita muistissa, kun omassa päässä ne ei pysy ja jonkun ajan kuluttua niihin on vaikea ilman kirjallista näyttöä samaistuakaan.
Hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti