Stuck in this body / I got fat

En osaa sanoo oikein mitään järkevää. Tuntuu, että oon käyny nää asiat läpi täällä jo tuhat kertaa, mutta toisaalta tää on mun blogi ja mulla on oikeus käyttää tätä siihen tarkotukseen, ku huvittaa.gt877
 
Oon nyt hyväksynyt, että oon lihava. En ehkä yleisesti katsottuna, mutta mun-standardeilla-mua-varten lihava. Olin loppuvuodesta ehkä loppukevääseen aika laiha. Se tuntu hyvältä. Mun keho näytti vihdoin suhteellisen paljon siltä, miltä olin sen toivonutkin näyttävän.
Sitten muutin tänne, missä nykyään asun. Oon lihonut varmaan jonkun kymmenisen kiloa keväästä, ehkä enemmänkin. Mun keho on oksettava.
En tajua, miten voi olla hoikahko yhdestä kohtaa, ja toisesta, ihan silmäyksen päästä, lihava. Mun vatsa paisuu vaan paisumistaan, reidet leviää. Pyöräilin koko kesän ja odotin niitä hoikkia, kiinteitä reisiä niin innoissani. Mitä mä sain? Löysät, varmaan kaksinkertaiset reidet. Pyöräilyasento oli varmaan vituillaan, eli itselle kiitos niistä sitten.

Oon syönyt niin paljon, ja saanut niin paljon positiivisia asioita ja kokemuksia elämään. Oon kiitollinen niistä.
Mä en vaan halua näyttää tältä.
Telkkarissa oli teinityttöjä, jotain neljätoistavuotiaita. Ne oli niin.. Mä tahdon olla kuin ne, en tällainen. Kukaan ei voi auttaa, koska kukaan ei voi ottaa näitä aikuisuuden mukanaan tuomia oksettavia osasia mun kehosta pois.
Yhä vaan levenevä lantio, muodokkaammat reidet, jollain tavalla leveämpi vatsakin. Rinnat.
Paksummat, aikuisemmat ranteet. Mun ranteet, joista pystyin olemaan ylpeä, vaikka en mistään muusta kehonosasta voinut olla.

Miten jotkut aikuiset on yhä niin hoikkia, niin tasaisia, ei mutkikkaita kuin joku tie?
Tupakoinnin lopettaminen oli tietyllä tavalla todella hyvä päätös, mutta tuntuu kuin se ois päästänyt sen helvetin irti palamaan mun kehossa, muokkaamaan sitä joka suuntaan ja vääristämään, miten tahtoo. Mietin niin usein, että oisko tätä vitun kasvupyrähdystä koskaan tullut, jos en ois lopettanut tupakointia niin sopivaan aikaan. Ihan vitun tyhmästi tehty.
Ja tupakka autto niin paljon kontrolloimaan. Nyt tuntuu, ettei oo enää mitään, millä katkaista tai jaksottaa syömistä. Ei mitään, millä pitää se nälkä kurissa.

En jaksa lukee läpi, enkä kirjottaakaan joten lopetan tän tähän. Asiat tuntuu oikeemmilta, kun ne kirjottaa ylös, ja se vähän helpottaa.
Ja on ihan kiva, että on jotain tunteita muistissa, kun omassa päässä ne ei pysy ja jonkun ajan kuluttua niihin on vaikea ilman kirjallista näyttöä samaistuakaan.
Hyvää yötä.

Choose your weapon, time to pay

Yhyy, luulin, että se on "I choose your weapons, time to play" ja nyt oon kauhian pettynyt.
Yhyhyhyh.
Se ois ollut superällöromanttista.
News flash: oon ällöromanttinen ja kamala romantikko tavallaan. Sellaisella traagisella tavalla.

"What can I do, what can I say
Choose your weapon, time to pay
Forget about the second day"

TÄHÄN SE OUR LOVE IS MILITARY -KUVA
was. mine still is.


sit se pajaruno

ja se äikän/enkuntunnil kirjotettu kai runontapain


//mul ei oo mitää hajuu mikä tää on, mut oon kännis ja tavallaa tykkään tästä
siis tää on jostain 2014 joulukuulta

Jatkumo

Sain kuulla viime viikolla, että näytän terveeltä, kun toin ilmi, että koen olevani lihava (ja ihan aiheesta). Siinä oli sellainen sekunnin tauko, jonka voi tulkita niin monella tavalla. Miksi tulkita "oikein", kun se toinen tulkintatapa vastaa omaa todellisuutta paljon paremmin ja sitä kautta tuo henkilökohtaista hyötyä tuhannesti enemmän?

Ennen olin se, joka ei ehdottanut kovin usein, että vois olla hauskaa syödä eikä tietoisesti syönyt enempää kuin muut samassa seurassa.
Nyt oon se, joka on aina ehdottamassa syömistä ja syö enemmän ku suurin osa kavereista. Hävettää ja oksettaa.
Selailin foorumeita ja päädyin yhden kommentin "motivoimana" (en keksi parempaakaan sanaa) piirtelemään suruhymiöitä mun rintoihin. Se helpotti vähän jotenkin, vähän.
Mut se, että ulospäin näkyy kuin paljon vihaan niitä, ei vie niitä pois. Ne tuntuu fyysisesti epämukavalta kun ne roikkuu vasten kylkiluita ja tekee mieli itkee jo sen faktan takia. Voin nähdä joskus mun kehon vähän vinksahtaneesti, sen voin myöntää kyllä. Mä tiedän tasan tarkkaan, että nään rinnat täysin oikein - ihanku ulkopuolisen silmin. Se sisäänrakennettu viha mitään kehonosaa kohtaan puuttuu tosta yhtälöstä, se on ihan omakehittelemää.
Tai siis, ulkopuolisen silmin vähennettynä se itseviha. Todellisena ne nään joka tapauksessa, ihan sellaisena ku ne on.

En haluu kirjoittaa sitä sanaa. Mun xxx:t on rumat, eikä varmasti edes pelkästään omasta mielestä. Ne ei ollu kovin kauniit alunperinkään, mutta monta vuotta kestänyt jatkuva painonvaihtelu suuntaan ja toiseen on jättäny jälkensä. Mun keho näyttää kolkytviisvuotiaan keholta, yli nelkytvuotiaan rintakehällä.
Se vasta on hauskaa tän vihdoin hyväksytyn pikkutyttöidentiteetin kanssa.

Teini-iästä poistuminen tuntui pahalta, muttei todellakaan niin pahalta ku tää ovela rasva, joka hiipii ja piiloutuu joka paikkaan.
Pahimmalta tän asian suhteen tuntuu se, että laihduttaminen ei välttämättä auta enää. Nää voi olla jotain pysyviä "muotoja".
Ällöttää kaikki naiseussanat ja naistenlehdet ja kaikki perinteisesti naiseuteen viittaava . Ihan vitun sama, että onko se tosi loukkaavaa vai ei.
Ihan. Vitun. Sama.