Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä, mä en nää

Väsyttää henkisesti niin paljon, etten ehkä kestä. Jos saisin unta, menisin nukkumaan tällä minuutilla (kello on viis iltapäivällä, oh god..............), mutta ihan turha edes yrittää.
Mussa on jotain vikana, enkä saa varmaan ikinä selville, mitä se joku on.
Kyllä sen huomaa jo siitä, ettei kukaan halua puhua mulle tai nähdä mua. Tai ylipäätänsä olla missään tekemisissä.
Paitsi vanhemmat, jotka elää jossain vaalenpunaisessa kuplassa eikä näe sitä.

Olis aika mahtavaa saada pää sekaisin jotenkin, mutta yksin ryyppääminen ei nyt ihan suoraan sanoen hirveästi innosta. Onhan tuolla tuo tuki ja turva, jos ihan pakollinen tilanne tulee, puolikas viinapullo. Ei sillä mitenkään pitkälle kyllä päästä, tai mistä sen tietää.

Voikun joku vaan kertoisi, mitä oon tehny tai mikä mussa on väärin. Koska niin se on, mun seura ei kelpaa, vaikka muiden kyllä. Eikä tässä nyt ole kyse ollenkaan yhdestä tai muutamasta ihmisestä, vaan kaikista.

Mikä musta on tehnyt näin merkityksettömän?

And we will never be alone again, 'cause it doesn't happen every day

Istun terassilla ja poltan päivän yhdettätoista tupakkaa. Hups.
Hengitän ulos hitaasti ja nään kauniin paksun savuvanan purkautuvan ulos mun avoimien huulien välistä.
Niin kaunista, ihmisetkin ovat, suuri osa ainakin, jotkut jopa sisäpuolelta.
Kaikki toimii niin oudosti, hyttyset ja niiden siivet, kaikella on tarkoitus.
Mä en halua rikkoa kovalla vaivalla rakennettua kokonaisuutta.
Hämmentää, lievästi ilmaistuna.

wantwantwant yhyhyhyhy ;_; kaiken tossa kuvassa................... itseeni.

Mulla menee paljon paremmin, pelottavan hyvin.
Mutta en osaa ajatella kunnolla, kun luin yhden postauksen ja tunsin, että se oli henkilökohtaisesti kirjoitettu jokaiselle sitä lukevalle "ei kirjoittajan mielestä oikeasti sairaalle" lukijalle.
Koska eihän mua ole heitetty millään muulla kuin sillä roikkuvalla masennusdiagnoosilla ja nyttemmin jollain sekamuotoisella ahdistus- ja masennustilalla.
Ällöttää tollanen alentavuus, tosin oon monesta asiasta myös samaa mieltä.
Ennen pystyin samaistumaan sen postauksiin kympillä. Lukekaa huviksenne, niin tajuatte, mitä tarkoitan.

Joskus alan vahingossa ajatella, ja tajuan asioita.
Sen, ettei mulla ole seuraa täksi päiväksi. En kestä olla yksin, koska tylsistyn niin paljon, että meen ihan toimintakyvyttömäksi.
Senkin, että yksi mun parhaista kavereista ei tiedä enää mun kuulumisista mitään, koska sitä ei kiinnosta kuunnella, vaikka mä haluan ja oon valmis kuuntelemaan sitä. Aika tasapainoista ja oikeudenmukaista.
Laihdutus - MINEN HALUA, mutten kestä ajatusta lihomisesta. Silti yritän tehdä asioita terveellisemmin. Hyvä minä.

Vitun terveydenhoitajat ja niiden painostus siinä kaikista herkimmässä iässä. Vitun koulukiusaajat ja niiden onnistuneet yritykset painaa mut alas ja saada mut tuntemaan itseni ällöttäväksi.
Vitun vanhemmat, jotka tarkoittamattaan (?) triggeroi mua päivittäin.
Ja vitun pää ja typerät ajatukset.
Mun persoonaa yritetään koko ajan tukahduttaa, vanhempien, koulun ja terapian, sukulaisten ja kaiketi joidenkin entisten kaverienkin suunnalta.

NIMENOMAA! Mikä oikeus kenelläkää on hyökätä toisia vastaan? Vittusaatana. Öö en osaa selittää.

Jos kaikki sanoo, että pitää olla oma itsensä, miksi se pitää sitten jatkuvasti kieltää ja siitä syyllistää?

Ps. Perjantaina 66,8kg ja tänään 64,3kg............ Moijmoij nesteet. Niin ja painoin kuukausi sitten kaks kiloa vähemmän. Ja oon ehkä raskaana, toivottavasti en.
Mua syyllistetään siitäkin, eikä kukaan kuuntele mun kantaa. Sitä, kuinka pilvessä olin tän tapauksen aikaan ja sitä, etten oikeasti saanut yhtä lausetta ulos mun suusta.
Pps. Mutta mulla oikeasti menee paremmin. Enkä riipu lääkkeissä enää, tosin vieroitusoireita on näkyvissä, sellast se on.

Mulla on maailman sekavin olo, haluan soittaa jollekin ja sanoa muutaman erittäin positiivisen asian lauantaista. Jee. c:

//edit: ooooh sadas postaus OOOO: jee? viies tänä vuonna, ohohups