Nyt vittu oikeesti

Ei tästä tuu mitään, jos en ala ottaa asioita tosissani. Asioita liittyen mun kehoon ja sen jatkuvaan paisumiseen. Mä oon iso, ja se pitäisi pikku hiljaa vaa alkaa hyväksyä. Ja tehdä sille jotain ihan oikeasti.

Kokeilin mun äidin miehen tyttären vanhoja vaatteita. Mä oon isompi kuin kyseinen tytär raskaana. Isompi kuin kolmekymppinen nainen.
Itkin tänään ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan siksi, että mun vartalo on niin hirveä. Miksi kukaan ei oo voinut vaan suoraan sanoa, että oon lihonut, lihonut ihan tosissani ja PALJON?

En jaksa olla iso, lihava. Tahdon takaisin sen pienuuden, jossa olin keväällä. Ei se ole edes vaikeaa, kunhan vietän aikaa yksin ja teen jotain muuta kuin syön sipsejä JA normaalia perusruokaa joka vitun päivä. Ei ihme, että oon paisunut. Ennen se oli joko tai. Nykyään se on sekä että.

Miten voin olla samankokoinen kuin RASKAANA OLEVA KOLMEKYMPPINEN NAINEN? Mitä vittua?

Toivottavasti kukaan ei lue tätä enää. En tahdo triggeroida. Tahdon vain kerrankin avautua ilman vastuuta ja miettimistä.

Yksinäisyys

Joskus sitä miettii, että pitäiskö katkaista välit kaikkiin lukuun ottamatta perhettä. Ei kehenkään voi luottaa.
Ymmärrän, ihmisillä on omakin elämä.
Musta on silti vähän outoa, kuinka helposti ihmiset uskoo, että kaikki on hyvin, kun niille väittää niin. Se on vähänku joku peli. On mielenkiintoista nähdä, kuinka kauan se onnistuu ja kuinka paljon toiset oikeasti välittää susta.

Kaikki on hyvin.

Lihava

Koulu alkoi, jooga myös. Oon saanut suhteellisen hyvin hoidettua koulujutut, ja tuolla joogassakin oon käynyt kaksi kertaa kolmesta. Ryhti tuntuu paremmalta.

En tiedä, miks liikunnan aloittaminen tuntuu niin ongelmalliselta. Ihan siis kävelyn, tavallisen rauhallisen kävelyn. Se parantaisi aineenvaihduntaa ja helpottaisi laihdutusta tosi paljon. Ei tarvitsis kuin päästä ulos himasta ja olla ulkona 30-45min viisi-kuusi kertaa viikossa aamulla.

Luulisi, että se ois helpompaa, kun keho näyttää tältä ja asialle on pakko saada tehtyä jotain. Toisaalta, kuka haluais lähteä ulos tän kropan kanssa.
En juo tarpeeks vettä. Vituttaa, se ois maailman helpoin tapa auttaa laihtumista. Oon niin vihainen itselleni. Vihainen, että päästin itseni tähän kuntoon ja vihainen, etten jotenkin osaa päättää, että teen laihtumisesta mun elämän keskipisteen.
Torstaina aamulla painoin jostain vitun syystä 61,8kg.

Mun on ihan pakko laihtua.

Laastareita

Tekee mieli kirjoittaa ihan muuten vaan. Kuuluu kai ihan hyvää, polvi on kipee kyllä, mutta muuten hyvää. Ens viikolla alkaa koulu, ja en pääse kirjautumaan Wilmaan. Täytyy vissii käydä ilmottautumassa kursseille myöhemmin tänään. Ja soittaa kohta lääkäriaika, että saa uusittua lääkkeet. Ja huomenna vuokran maksaminen ja tänään kai laskut.
Inhottaa, kun tiiän, ettei mul oo rahaa kovin pitkälle tässä kuussa. Haluun röögg, yhyy vittu.

Mut yritän pysyy positiivisena ja miettii opiskelusuunnitelmaa, jonka äsken raapustin ja sitä, et ehkä pääsen ens vuonna taas ammattikouluun. Toisaalta ei kiinnosta yhtään. Vähän kiemuraista.
Psykologiaa ja terveystietoa, vähän ruotsia ja äikkää, kirjallisuusdiplomin aloittaminen. Ja kuvistunteja, jos vaan mitenkään uskallan.

Tän lisäks oon ilmottautunu liikuntakurssille. Se alkaa ens keskiviikkona. Mä pelkään ryhmäliikuntaa ku hullu. Huimaa, kun edes ajattelee asiaa. Äh.

Täs lutkamaisii kuvii musta koska that what I do best:   

Stuck in this body / I got fat

En osaa sanoo oikein mitään järkevää. Tuntuu, että oon käyny nää asiat läpi täällä jo tuhat kertaa, mutta toisaalta tää on mun blogi ja mulla on oikeus käyttää tätä siihen tarkotukseen, ku huvittaa.gt877
 
Oon nyt hyväksynyt, että oon lihava. En ehkä yleisesti katsottuna, mutta mun-standardeilla-mua-varten lihava. Olin loppuvuodesta ehkä loppukevääseen aika laiha. Se tuntu hyvältä. Mun keho näytti vihdoin suhteellisen paljon siltä, miltä olin sen toivonutkin näyttävän.
Sitten muutin tänne, missä nykyään asun. Oon lihonut varmaan jonkun kymmenisen kiloa keväästä, ehkä enemmänkin. Mun keho on oksettava.
En tajua, miten voi olla hoikahko yhdestä kohtaa, ja toisesta, ihan silmäyksen päästä, lihava. Mun vatsa paisuu vaan paisumistaan, reidet leviää. Pyöräilin koko kesän ja odotin niitä hoikkia, kiinteitä reisiä niin innoissani. Mitä mä sain? Löysät, varmaan kaksinkertaiset reidet. Pyöräilyasento oli varmaan vituillaan, eli itselle kiitos niistä sitten.

Oon syönyt niin paljon, ja saanut niin paljon positiivisia asioita ja kokemuksia elämään. Oon kiitollinen niistä.
Mä en vaan halua näyttää tältä.
Telkkarissa oli teinityttöjä, jotain neljätoistavuotiaita. Ne oli niin.. Mä tahdon olla kuin ne, en tällainen. Kukaan ei voi auttaa, koska kukaan ei voi ottaa näitä aikuisuuden mukanaan tuomia oksettavia osasia mun kehosta pois.
Yhä vaan levenevä lantio, muodokkaammat reidet, jollain tavalla leveämpi vatsakin. Rinnat.
Paksummat, aikuisemmat ranteet. Mun ranteet, joista pystyin olemaan ylpeä, vaikka en mistään muusta kehonosasta voinut olla.

Miten jotkut aikuiset on yhä niin hoikkia, niin tasaisia, ei mutkikkaita kuin joku tie?
Tupakoinnin lopettaminen oli tietyllä tavalla todella hyvä päätös, mutta tuntuu kuin se ois päästänyt sen helvetin irti palamaan mun kehossa, muokkaamaan sitä joka suuntaan ja vääristämään, miten tahtoo. Mietin niin usein, että oisko tätä vitun kasvupyrähdystä koskaan tullut, jos en ois lopettanut tupakointia niin sopivaan aikaan. Ihan vitun tyhmästi tehty.
Ja tupakka autto niin paljon kontrolloimaan. Nyt tuntuu, ettei oo enää mitään, millä katkaista tai jaksottaa syömistä. Ei mitään, millä pitää se nälkä kurissa.

En jaksa lukee läpi, enkä kirjottaakaan joten lopetan tän tähän. Asiat tuntuu oikeemmilta, kun ne kirjottaa ylös, ja se vähän helpottaa.
Ja on ihan kiva, että on jotain tunteita muistissa, kun omassa päässä ne ei pysy ja jonkun ajan kuluttua niihin on vaikea ilman kirjallista näyttöä samaistuakaan.
Hyvää yötä.

Choose your weapon, time to pay

Yhyy, luulin, että se on "I choose your weapons, time to play" ja nyt oon kauhian pettynyt.
Yhyhyhyh.
Se ois ollut superällöromanttista.
News flash: oon ällöromanttinen ja kamala romantikko tavallaan. Sellaisella traagisella tavalla.

"What can I do, what can I say
Choose your weapon, time to pay
Forget about the second day"

TÄHÄN SE OUR LOVE IS MILITARY -KUVA
was. mine still is.


sit se pajaruno

ja se äikän/enkuntunnil kirjotettu kai runontapain


//mul ei oo mitää hajuu mikä tää on, mut oon kännis ja tavallaa tykkään tästä
siis tää on jostain 2014 joulukuulta

Jatkumo

Sain kuulla viime viikolla, että näytän terveeltä, kun toin ilmi, että koen olevani lihava (ja ihan aiheesta). Siinä oli sellainen sekunnin tauko, jonka voi tulkita niin monella tavalla. Miksi tulkita "oikein", kun se toinen tulkintatapa vastaa omaa todellisuutta paljon paremmin ja sitä kautta tuo henkilökohtaista hyötyä tuhannesti enemmän?

Ennen olin se, joka ei ehdottanut kovin usein, että vois olla hauskaa syödä eikä tietoisesti syönyt enempää kuin muut samassa seurassa.
Nyt oon se, joka on aina ehdottamassa syömistä ja syö enemmän ku suurin osa kavereista. Hävettää ja oksettaa.
Selailin foorumeita ja päädyin yhden kommentin "motivoimana" (en keksi parempaakaan sanaa) piirtelemään suruhymiöitä mun rintoihin. Se helpotti vähän jotenkin, vähän.
Mut se, että ulospäin näkyy kuin paljon vihaan niitä, ei vie niitä pois. Ne tuntuu fyysisesti epämukavalta kun ne roikkuu vasten kylkiluita ja tekee mieli itkee jo sen faktan takia. Voin nähdä joskus mun kehon vähän vinksahtaneesti, sen voin myöntää kyllä. Mä tiedän tasan tarkkaan, että nään rinnat täysin oikein - ihanku ulkopuolisen silmin. Se sisäänrakennettu viha mitään kehonosaa kohtaan puuttuu tosta yhtälöstä, se on ihan omakehittelemää.
Tai siis, ulkopuolisen silmin vähennettynä se itseviha. Todellisena ne nään joka tapauksessa, ihan sellaisena ku ne on.

En haluu kirjoittaa sitä sanaa. Mun xxx:t on rumat, eikä varmasti edes pelkästään omasta mielestä. Ne ei ollu kovin kauniit alunperinkään, mutta monta vuotta kestänyt jatkuva painonvaihtelu suuntaan ja toiseen on jättäny jälkensä. Mun keho näyttää kolkytviisvuotiaan keholta, yli nelkytvuotiaan rintakehällä.
Se vasta on hauskaa tän vihdoin hyväksytyn pikkutyttöidentiteetin kanssa.

Teini-iästä poistuminen tuntui pahalta, muttei todellakaan niin pahalta ku tää ovela rasva, joka hiipii ja piiloutuu joka paikkaan.
Pahimmalta tän asian suhteen tuntuu se, että laihduttaminen ei välttämättä auta enää. Nää voi olla jotain pysyviä "muotoja".
Ällöttää kaikki naiseussanat ja naistenlehdet ja kaikki perinteisesti naiseuteen viittaava . Ihan vitun sama, että onko se tosi loukkaavaa vai ei.
Ihan. Vitun. Sama.

Kun ote lipsuu

Kello on jotain viistoist yli viis, en osaa kirjottaa. Sain kunnon motivaatiol tiskattuu ja sellasta. Aika jännä olo ja en ees vittu osaa kirjottaa. Sösösösösösösösösösöösssssösössösössösvittu.

Kyllä pohja tulee vielä vastaan

Millonkohan oon viimeksi kirjottanut? Ei sen niin väliä, ei kukaan lue tätä ja en itsekään oo saanut mitään ulos niin pitkään aikaan. Ei sillä oo väliä.
Löysin tän blogin ja aloitin lukemaan jo alusta. Alkupuolen postaukset ainakin vaikuttaa niin hurjan positiivisilta ja iloisilta, että keksin syyn sille, miks mulla oli jossain tässä kuun alussa pari viikkoa niin hyvä olla.

Käytiin sinä kesänä ja syksynä Kreetalla. En oo ihan varma, että onko tää siltä kesäreissulta,
mutta sentään mä sillon tein jotain tän laihdutuksen eteen ja luin totakin lehteä. 

Tuntuu, että jotain on riistetty. Ihan kuin oisin vaan enää kuori siitä, mitä olin kuusitoistavuotiaana. Mulla on ikävä sitä mua, sitä vuotta. Ikävä lukiota.
Se on totta, että tieto lisää tuskaa. Jos en ois näin helvetin "tietoinen" itsestäni ja tunteistani jatkuvasti, voisin ehkä rentoutua hetkeksi. Mut sitä varten pitäis päästä koko ajan ulos himasta, enkä jaksa tai pysty tai edes vittu halua.

Öhö öhö tääkin löytyy jo jostain postauksesta, mut yhä niin vitun relevantti. En tiiä näänkö harhoja vai oonko ihan tosissani
"saavuttamassa" thigh gapin. En uskonut, että se ois edes mahdollista. Nyt vaan sitä liikuntaa.

Sain painonkin alemmas, se meinas, että 43kg alotuspainosta oli pyyhitty pois. Nyt se on varmaan tullut takaisin, tai sitten pysynyt samassa. Ehkä tippunut?
En muista paljon mitään ja itsekeskeisyys sen kun kietoo syvemmälle verkkoonsa.
Haluan olla kaikkea enkä yhtään mitään.
Ja silläkään ei ole mitään väliä.