Tai en oo varma. Ehkä?
Turhuutta täynnä koko elämä, ei jaksaisi olla sosiaalinen, ei selvänä todellakaan. Välillä tulee hetkittäisiä huutoja pään sisäpuolelta, jotka käskee pitämään taukoa tästä kaikesta, päihteet ja ratailu ja kaikki vastaava. Ei jaksa ajatella, ei voi. Ilman on niin vaikea hengittää. Ilman mitään.
Tai ketään.
Mulla on selvä kuva päässä siitä, miten haluaisin mun elämässä asioiden olevan. Tatuointeja, pari lävistystä lisää. Hyväkuntoiset hiukset, kunnolla erottuvat kylkiluut ja täydellinen perse, muodokkaampi ja isompi. Dominoiva, älykäs mies, joka välittää musta, sopii luonteeltaan, palveluttaa ja pitää huolta.
Mutta sellaisessakin tilanteessa pelkäisin niin paljon, että rikkoisin kaiken joko vahingossa tai sitten tarkoituksella ennaltaehkäisyksi. Ettei satu sitten myöhemmin.
Vaikka aina sattuu.
Ainoa, mihin saan kunnolla otetta, on se riipivä epätoivo. Mä en halua olla täällä enää.
