Mulla on niin ikävä sua, sitä aikaa. Vaikka lopuksi sekin oli typerää ja ahdistavaa - parempaa silti, kuin tää yksinäisyys. Silti oltiin me, ja se riitti. Sitten sä menit ja rikoit kaiken. (Ihanku en olisi itse tehnyt sitä hitaasti jo etukäteen......)
Kaikki muistot vaan kaatuu päälle ja tekee mieli itkeä, huutaa, raapia. Tahdon sut takaisin enemmän kuin mitään tällä hetkellä.
Joulu ei oo koskaan merkinnyt mulle paljoakaan, mutta se kuulosti oikeasti kivalta, kun suunniteltiin yhdessä, että tehtäisiin jotain - ihan perinteisiä asioita, ei mitään erityistä. Tai sitten, että lähdettäisiin Espanjaan.
Ja täällä mä nyt istun, yritän uskaltaa soittaa sulle ja sanoa, että äiti pyysi sut syömään. Vaikka huomenna. Tai ylihuomenna. Tulisit edes käymään. Mä en jaksa.
---
Ja sä tulit käymään. Mä itkin, itken, tulen aina itkemään ja oon aina itkenyt lukuunottamatta niitä jaksoja, kun itku ei vaan ole vaihtoehto. Kun tyhjyys valtaa kaiken ja tunkeutuu pään sisään ja vie mut mukanaan.
Silti se tuntuu oikealta. Sä tunnut niin oikealta, että pää hajoaa ja kaikki murtuu ympäriltä.
Seksi muiden kanssa on mitätöntä - tietenkin mä lutkuudessani nautin siitä fyysisesti, mutta henkinen puoli jää niin vajaaksi, etten tiedä mitä pitäisi tehdä. En halua sitä lisää samalla tavalla, kuin sun kanssa haluan. Tekee mieli juosta niiltä miehiltä pakoon, työntää ne pois ja huutaa, että eivätkö ne tosissaan näe sen esityksen läpi. Sen, miten "Oot niin hyvä sängyssä ja mä nautin tosissani!"
"Is my cock big for you?"
"....................... You use it well, you really know how to please a woman."
Ei todellakaan ole, enkö mä ole jo tehnyt sitä tarpeeksi selväksi.
---
Sitten puhuit taas, halusit ruokaa, kun et ollut syönyt mitään koko päivänä. Ja mä tietenkin toin, että saisin nähdä sut edes nopeasti. Ja tein kaikenlaisia varasuunnitelmia, jos en voisikaan jäädä yöksi. Laittauduin baarikuntoon, otin alottelemisjuomat mukaan ja kaikki vähät rahat, jotka sain kasattua.
Ja sitten kysyin, että voinko jäädä yöksi ja sä suostuit.
Koko ilta oli niin saatanan täydellistä, oltiin niinkuin silloin joskus, heitettiin läppää ja meillä oli kivaa. Välissä kävin röökillä ja avauduin kaverille siitä, miten mä haluan sua. Eri tavalla kuin ketään ennen - fyysisen puolen lisäksi henkisesti. En mä edes tiennyt aiemmin, että se on mahdollista. Haluta naida jotain ihmistä, koska se on sisältäkinpäin niin kaunis.
Ja sä teit aloitteen, niinkuin aina, juuri kun olin antamassa periksi, päättämässä, ettet sä halua enää edes mun vartaloa. Sekin on kaunista, miten huijaat mut aina siihen. Haluamaan tehdä kaiken seksuaalisen, mitä sulle vain tulee mieleen. Ja nauttimaan siitä oikeasti.
Vaikka tiedän tasan tarkkaan, ettei pitäisi harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, josta välittää tunteellisesti niin paljon. Mutten halua antaa periksi, en pysty eikä ole mitään järkevää syytä, en mä halua menettää sua kokonaan.
Lopulta me mentiin suihkuun yhdessä - asia, jota en enää halua tehdä kenenkään muun kanssa, ja ahdistun ja panikoin, kun joku haluaa tehdä niin. Pakenen ja keksin tekosyitä.
Sama suutelemisen kanssa. Mä en halua missään tapauksessa harrastaa seksiä kenenkään muun kanssa, jos se vaatii suutelemista samaan aikaan (en kyllä muutenkaan). Kännissä on kiva suudella kaikkia, kun tajuaa, ettei se merkitse kenellekään yhtään mitään.
Sitten mä vaan nukahdin sun viereen, ihan kiinni suhun ja tyytyväisenä. Kukaan ei ole koskaan herättänyt mua niinkuin sä teit, ja se oli niin saatanan kaunista, että olisin voinut itkeä ilosta.
Mä nukahdin uudestaan sun käsi mun ympärillä, mä ihan kiinni sussa, niin lähellä kuin vaan ikinä mahdollista. Ja me nukuttiin sillä tavalla, miten "vaan kaverit" ei nuku. Ihan kun oltaisiin vieläkin me. Ja tajusin monta tosi vaarallista asiaa, joiden ei välttämättä tarvitsisi olla millään tavalla uhkaavia tai vaarallisia. Meidän tapauksessa ne vaan ovat, ja tiedetään molemmat se tasan tarkkaan.
Sitten, kun äiti tuli hakemaan mut, tulit saattamaan alas asti. Et koskaan ole tehnyt niin.
Mä halasin sua, suutelin poskelle ja sä et meinannut päästää irti. Käskin sua pitämään hauskaa, ja kun sä vastasit, sun ääni murtui. Mä menin autolle, katsoin vielä kerran sua - en silmiin, koska se on vaarallista - ja sanoin äitille "moi", ääni murtuen täsmälleen samalla tavalla kuin sun oli puoli minuuttia sitten tehnyt.
Me ollaan niin traagisen kauniita. Voitaisiin olla juuri oikeita yhdessä, mutta ollaan molemmat vaan niin saatanan rikki, että se on liian vaikeaa. Kaikki on aina liian vaikeaa.
Ja mä olisin jaksanut yrittää vaikka maailman ääriin meidän takia. Jaksaisin vieläkin.
Mä haluan sut takaisin. Ei me VOIDA olla vaan kavereita.
Tää tuntuu niin pelottavan oikealta ja kauhean väärältä samaan aikaan.
