En tajuu enää mistään mitään, missään ei ole järkeä. Mun pitäisi kuulemma hankkia oma elämä, ja pahinta on, että se on ihan totta. Yritän kaikkea, ainakin luulen yrittäväni, ja silti mikään ei onnistu.
Miten musta on tullut tällainen? Oon aina yksin jäädessäni niin tajuttoman yksin. Oletan, että ihmiset jaksaa mua, muttei ne koskaan jaksa.
Millään ei ole taaskaan mitään merkitystä, koska kaikki katoaa. Kaikki merkityksellinen, ja useimmat merkityksettömätkin asiat.
Tunnen huonoa omaatuntoa syömisestä ja SYÖMÄTTÖMYYDESTÄ. Mitä vittua.
Puhun terapeutille, "oikeista asioista" - tuntuu turhalta, koska ei se pysty auttamaan mitenkään. Meillä on niin erilaiset tavoitteet, erilaiset käsitteet minusta.
Mulla ei oo tulevaisuutta, ja se on niin.. pettävää. Aiheuttaa pettymyksen, whatever. En jaksa kiinnostua mistään tarpeeksi pitkäksi aikaa ja petyn liian helposti.
Makaan sängyssä, itken, syön tukahduttaakseni, kadun, syön vähän lisää, pidän tupakkatauon, syön, itken syömistä, syön, tupakkatauko, epätoivo ja toimintakyvyttömyys.
En saa mitään aikaiseksi.
Keväällä meni niin hyvin, kesäkin oli vielä siedettävä, ainakin tietyt ajat. Nyt ei oo muuta jäljellä kuin jäätävä epätoivo, turhautuminen ja tunne siitä, että oon vangittu.
Mä vaan halusin elää ja merkitä jotain.
