tiistai 18. kesäkuuta 2013

Kysymysmerkki

Niin, se sain kuulla olevani. Iso kysymysmerkki, ja sentään tiedän tasan tarkkaan, mitä ne sillä isolla tarkoittivat. Eli ehkä mä en olekaan vakavasti masentunut, vaan saattaa olla joku kehityshäiriö. En tiedä, jotain autismiin liittyvää kaiketi. Autisti, minä, lievästi, mutta ei yhtään ihmetyttäisi.
Sosiaaliset tilanteet on aina ollut vaikeita, joten mikäs siinä.


Kukaan ei osaa, halua tai pysty auttamaan. Suurin osa ei vaan halua.
Mä oon niin saatanan yksin, yritän pitää kynsin ja hampain kiinni niistä viimeisistä kontakteista, joita mulla on jäljellä. Mutta en mä pysty siihen. En haluu jäädä yksin.
Ehkä mä vaan ansaitsen sen? Muttakun yksinoleminen on niin pelottavaa, kesällä varsinkin.


Joskus se oli helppoa, rauhoittavaa, toivottu asia. Ei enää. Ja sain kavereilta puhelun, että voivatko ne tulla käymään. Ahdistavaa. Ei sellaisia, joille pystyisin puhumaan mistään, ehkä tavallaan joo, mutta en nyt, en tässä tilanteessa. Kumminkin myönnyin, ja ihan vaan siksi, että saan karkotettua sen tyhjyyden hetkeksi.
Kaikki on niin tyhjää, mä olen tyhjä. Vaikka tuntuis joltakin, on silti niin tyhjää ja kylmä, yksinäistä. Menetän mun parhaat ystävät, enkä pysty tekemään asialle mitään. Vaikka melkein yritän.

*nothing but giving head....................................................................................
Kävin yhtien toisten kavereiden luona kylässä, toinen oli lähdössä pois kotoa, niin en voinut jäädä yöksi. Ja olin säälittävä, ylitunteellinen TYHJÄ idiootti, rupesin itkemään. Yritin savustaa sen ulos, ei toiminut. Ei se koskaan toimi. Mikään ei toimi, pää varsinkaan.

Mieli. Mä en nää itseäni peilistä oikein, se on pelottavaa. Tai välillä nään, mutta en koskaan voi olla varma. Ja kukaan ei voi auttaa tässäkään - mä oon lihonut, en enää saa kuulla siitä, että oon niin pieni.

Haluan olla saman kokoinen kuin tämä ihminen, ja pahasti.
Tulee mieleen yksi kerta, kun makasin lattialla ja kaveri tuli ja yritti muistaakseni nostaa mut siitä, laittoi kädet mun vyötärön ympärille, ja se sanoi, pelästyi kai vähän:

"Ei vittu, vähän susta on tullu laiha!"

Se tuntui syntisen hyvältä. No, ei enää. En pysty lopettamaan sitä ruoan mättämistä, jolla yritän epätoivoisesti täyttää mustaa tyhjää aukkoa mun päässä. Tasan tarkkaan näin oli viime kesänäkin.
Ja mietin vaan, että jos mulla ei olisi mitään ruokavammailua, niin kaikki voisi tykätä musta niin paljon enemmän. Jos en olisi koskaan kertonut kellekään, ei ne olis huomannut.
Tai ehkä ne tykkäis musta, jos olisin pienempi, reilusti pienempi. Hauras, helposti särkyvä ja kevyt, pelottavan laiha. Typerää.
Ehkä mun vartalokaan ei toimi oikein, ehkä se on kääntynyt mua vastaan, niinkuin kaikki muukin mussa. Ehkä ei pitäisi antaa sille syytä tehdä niin.
Mutta mä oon vaan katkera ämmä, en pääse menneisyydestä yli ja en ees tiedä, haluisinko.
Miksei kukaan auta. Miksen mä osaa ottaa apua vastaan.